- 21 -

1.7K 117 4
                                    

Miten voikaan joku niin yksinkertainen asia jännittää niin helvetisti? Mikael oli tulossa tänne tänään yöksi. Lauantaisin Marko ja Aaron olivat molemmat yövuoroissa, joten kukaan ei häiritsisi meitä ennen puolta yhdeksää. Aaronin ja Ollin työnantaja antoi niiden jäädä nukkumaan takahuoneessa oleville sohville, jos eivät jaksaneet neljältä aamuyöstä raahautua kotiin, kuten eivät ikinä jaksaneetkaan. Markon työt taas olivat kymmenestä aamukahdeksaan, joka oli ihan helvetin pitkään, mutta ei ollut paljoa vaihtoehtoja. Se ei kuitenkaan ollut suurin murheeni, että joku tulisi tänne keskenkaiken.

Suurin murheeni oli, etten tiennyt odottiko Mikael jotain muutakin kuin elokuvien katselua niin kuin olimme sopineet. Koska kyllä kaikki tietää mitä siitä saattoi olettaa seuraavan, kun poikaystävä tulee yöksi, eikä ketään ole kotona.

Minusta tuntui, että olisin valmis, jos tilanne menisi siihen pisteeseen. Voi luoja, kun haluaisin tilanteen menevän siihen pisteeseen. Mutta toisaalta se tuntui erilaiselta kuin muut kerrat. En ole ikinä ollut näin tosissani kenekään kanssa ja siksi halusin ensimmäisen kerran Mikaelin kanssa olen erityinen eikä mikään pikapano.

Tai entä jos tulkitsen kaikki merkit väärin eikä Mikael ole valmis? Mitä jos minä yritän tehdä jonkun aloitteen, jonka se torjuu ja sitten me olemme kiusallisesti lukittuna samaan taloon aamuun asti.

Ehkä minun ei pitäisi ylianalysoida tilannetta, vaan antaa kaiken tapahtua omalla painollaan. Toisaalta se oli helpommin sanottu kuin tehty.

Idea yökylästäkin oli tullut vasta eilen ihan yllättäen.

Me olimme olleet Mikaelin kanssa taas ramppiksella. Päivä oli lämmin, vaikka kesä onkin jo selvästi ohi ja syksy hyvässä vauhdissa. Auringonporotuksen takia sisällä hallissa oli sietämättömän kuuma. Me olimme kiivenneet rappusia pitkin ihan ylimpään kerrokseen, ja ihan kuten olin epäillytkin joskus kauan sitten, siellä oli ovi katolle.

Ovi oli raskas ja kiinni munalukolla. Lukko oli kuitenkin niin ruostunut, että muutama napakka isku maasta löytyneellä rautatangolla sai sen hajoamaan. Katto oli märkä ja täynnä kelta-ruskeita lehtiä syksystä ja sen säästä johtuen.

Hetken testaamisen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että katolla voisi kävellä turvallisesti ilman huolta siitä, että tippuisimme sen läpi. Katon betonisella pinnalla oli jälkiä joistain ikivanhoista graffiteista ja muista taideteoksista. Ilmeisesti emme olleet ainoat, jotka täällä olivat olleet. Oven lukosta päätellen kukaan ei kuitenkaan ollut käynyt katolla moneen vuoteen.

Me löysimme katon reunalta yhden kuivan kohdan, johon uskalsimme istua. Roikotimme jalkoja reunan yli ja katselimme maisemia, jotka eivät olleet kovin kummoisia. Puita, metsää ja vähän lisää puita. Katsoin alas kerran, joka oli melko pelottavaa. Siitä pudotuksesta ei varmasti selviäisi. Minä en pelännyt korkeita paikkoja, mutta Mikael näytti olevan kauhuissaan.

Minä naurahdin sen ilmeelle. Mikael huitaisi minua ja siirtyi omien sanojensa mukaan "ihan varmuuden vuoksi" hiukan kauemas reunasta. Se otti tupakka-askin taskustaan ja tarjosi minullekin yhtä. Mikael rauhoittui heti tupakkaa saatuaan ja uskalsi tulla vähän lähemmäs reunaa.

Mikaelin kasvoissa oli edelleen arpia ohimoilla ja otsalla siitä, kun se oli raapinut itseään silloin koulun pihalla ollessaan siinä sekavassa tilassa, koska ei ollut ottanut lääkkeitään. Haavat eivät kuitenkaan niin syviä, että arvista tulisi näkyvät. Ne luultavasti haalistuisivat lähes olemattomiin. Mikael oli päässyt sairaalasta jo seuraavana iltana, kun olin mennyt tapaamaan häntä.

Se tapahtuma ei ollut onneksi muuttanut meidän kahden välejä juurikaan, vaikka niin olinkin hetken pelännyt. Se on kuitenkin pakko myöntää, että säikähdän aina sitä, kun Mikael soittaa minulle. Olen aina varma, ettei hän ole taaskaan ottanut lääkitystään ja on ihan sekaisin ties missä. Vielä enemmän minua kuitenkin pelottaa silloin, kun Mikael ei vastaa soittoihini tai viesteihin. Yhtenä iltana olin ihan hermona, kun Mikael ei vastannut viestiini tunnin sisällä. Minä soitin hänelle eikä edelleenkään vastausta. Istuin sängylläni ja olin suunnilleen hermoromahduksen partaalla. Lopulta Mikael oli kuitenkin soittanut minulle takaisin. Se oli laittanut puhelimen äänettömälle, koska oli opiskellut.

Golden hourWhere stories live. Discover now