Golden hour

- 34 -

Mikael Stenman

Minä muistin edelleen kaiken siitä illasta. Se teki kaikesta vieläkin kamalempaa. Muistin selvästi jokaikisen ajatuksen ja päätöksen, jotka lopulta pilasivat ihan kaiken. Minä olin pilannut ihan kaiken.

Olin jättänyt Eemilin Länsipuolen rajalle, jotta kukaan ei vahingossakaan näkisi meitä. Se ei ollut sanonut minulle mitään koko paluumatkan aikana, katsonut vain ulos ikkunasta huolesta sekaisin oleva katse silmissään. Eemil ei ollut edes sanonut hyvästejä tai että sillä olisi ollut kiva päivä. Ei mitään sellaista. Se vain astui nopeasti ulos autosta ja riensi ystävänsä luokse.

Liikenne oli melko hiljaista siihen aikaa ja jäin ajelemaan ympäri kaupunkia hetkeksi, jotta saisin ajatukseni kasaan. Ei Riku ollut minua opettanut ajamaan, kuten olin Eemilille väittänyt. Olin oppinut sen taidon ystävältäni kauan ennen tänne tuloa. Poika oli ollut jo kahdeksantoista ja antoi minun ajella autollaan jossain syrjäseuduilla, joissa kiinni jäämisen riski oli minimalisoitu. Muillakin meidän ystävillä oli autoja. Tai ei nyt omiaan, mutta vanhempien, joten siitä ei ollut ikinä ongelmaa. Me pidimme joskus jotain rallikisoja maanteillä aamuyöstä ja huristeltiin menemään. Oli ihan mahtavaa, kun adrenaliini oli virrannut suonissa.

Nyt oli kuitenkin vähän erilainen fiilis. Puristin rattia molemmin käsin ja yritin hengittää rauhallisesti. Minua suututti vain ihan helvetisti. Minä inhosin Miroa. En vain voinut sietää sitä. En ymmärtänyt mitä Eemil näki siinä. Mä tiedän, että sitä oltiin satutettu, mutta ei se nyt koko elämää voinut pilata. Siitähän on monta monta kuukautta. Miro roikkui aina kiinni Eemilissä kuin joku takiainen. Se oli nytkin pilannut kaiken ties kuinka monetta kertaa.

Eemil oli ollut ihan maassa sen jälkeen, kun oli riidellyt parhaan ystävänsä kanssa jäätyämme hänelle kiinni. Se ei ollut puhunut mistään muusta ja näin jo kaukaa kuinka paljon hän Miroa kaipasi. Sen haikea katse käytävän poikki tai murtunut ilme Miron jälleen kerran torjuttua hänet.

Mutta näin myös Miron vilkuilevan ystäväänsä salaa tämän käännettyä katseensa. Sen silmien tuikkeen takana oli jotain, josta en tykännyt sitten alkuunkaan. Se sai vatsani vääntämään ja pään jyskyttämään inhottavasti.

Ei Miro pärjännyt ilman Eemiliä. Se oli ollut ihan selvää alusta asti. Eemil oli kertonut paljon parhaasta ystävästään ja minulle tuli sellainen käsitys, että he olivat todella läheisiä. Jokin Eemilin tavassa puhua ystävästään sai minut epäilemään ettei kumpikaan niistä ihan tiennyt mitä heidän välillään oli.

En aina ihan tiennyt miten suhtautua niiden kahden juttuun, mutta suurimmaksi osaksi en antanut sen haitata. Eihän siinä ollut mitään väärää, että Eemil välitti ystävästään ja toisinpäin. Ne olivat tunteneet toisensa ihan pienestä asti ja tuntui vähän jopa pahalta tulla niiden kahden väliin sillä tavalla.

Jokin oli kuitenkin muuttunut ajan myötä. Suhtautumiseni Miroon alkoi muuttumaan aina vain negatiivisemmaksi. En pitänyt siitä, miten se aina kietoutui Eemiliin kiinni kuin takiainen. Se näytti aina niin eksyneeltä ollessaan hetkeäkään erossa ystävästään.

Juorut niistä kahdesta olivat totta kai kantautuneet Itäpuolelle asti. Huhut tuntuivat minusta ihan perättömiltä. Miksi ne kaksi muka pussailisivat keskenään bileissä, kun olivat kerta vain ystäviä? Eihän se voinut pitää paikkaansa. Olin uskaltautunut kysymään asiasta Eemililtä.

Se oli vain virnistänyt ja sanonut, ettei se ollut sellaista, kuin ajattelin. Olin vähän yllättynyt kun juorut ja huhupuheet olivat sitten olleetkin totta.

-Oletteko sitten jotenkin yhdessä vai? Kysyin vähän hermostuneena. Eemil oli tullut vähän lähemmäksi minua.

-Ei olla. Oletko sä kateellinen? Se oli virnistänyt. Minä olin pukkaissut sitä olkapäähän leikkisästi hymyillen.