Kahdeksas luku: Äiti oli lattialla

282 6 0
                                    

tw: lääkkeet
____________________________

Koulun loputtua tulin kotiin hymyillen ja täynnä iloa. Näkisinköhän tänä viikonloppuna vielä Williä? Halusin taas nähdä hänet.

Ajoin pihaamme skootterilla ja soraa lensi hieman jarruttaessani. Lukitsin skootterin, otin kypärän ja menin sisälle.

"Moii!", huusin sisälle astuessani. Laskin kypäräni eteisessä olevalle puiselle penkille. Riisuin flanellitakkini ja ripustin sen naulakkoon.

En kuullut moikkausta takaisin. Kello oli jo 16. Eikö äidin pitäisi olla jo kotona? Ei hän ainakaan ilmoittanut mistään myöhäisestä työvuorosta...

Kävelin eteisestä peremmälle. Menin jääkaapin ovelle tarkistamaan oliko äidiltä kirjoitettua lappua ovessa. Ei ollut.

_______________________________

Vein koulukassini huoneeseeni, vaihdoin hameeni farkkuihin ja sen jälkeen menin kohti vessaa.

Käänsin kahvaa alaspäin eikä se avautunut. Se oli lukossa.

"Äiti? Ada? Kuka siellä on?!", huusin koputtaessani oveen samalla.

Kukaan ei vastannut. Käänsin kahvaa uudestaan eikä se vieläkään avautunut.

"Hei! Kuka siellä on?!", jatkoin huutamistani. Tässä vaiheessa rämpytin jo oven kahvaa.
Ei vastausta.

Tunsin ahdistuksen ja sykkeeni nousevan. Vatsassani muljahti.

Mitä jos oli sattunut jotain?

Huokaisin syvään. Peräännyin ovesta, otin syvän hengenvedon ja potkaisin ovea kaikilla voimillani.

Ovi paiskautui auki ja näky edessäni oli järkyttävä.

Katsoin alas räpäyttämättä, kehoni ei pystynyt liikkumaan ja tuntui kuin sydämeni olisi lähtenyt paikoiltaan. Laitoin molemmat käteni suuhuni eteen shokista.

Äiti oli lattialla.

Äiti makasi lattialla selällään ja hänen oikeassa kädessään oli tyhjä lääkepurkki. Hänen silmänsä olivat kiinni. Äidin suun vieressä ja hänen mekollaan oli oksennusta.

Lattia oli täynnä tippuneita pillereitä ja tavarat olivat levällään. Ihan kuin hän olisi etsinyt juuri sitä lääkettä.

Olin järkyttynyt ja aivan poissa tolaltani.

Syöksyin lattialle hänen viereensä. Otin lääkepurkin hänen kädestään ja luin tekstin:
"ibuprofeeni". 

Mitä äiti oikein teki? Yrittikö hän tappaa itsensä vai mihin häntä sattui ottaakseen liikaa lääkkeitä?

Testasin hänen pulssinsa. Hän hengitti. Hän oli yhä elossa. Onneksi.

Kaikki ajatukset päässäni liikkuivat hirmumyrskyn tavoin ja yritin rauhoittua kyyneleet & shokki silmissäni. Piti toimia ja ajatella.

Hain puhelimeni keittiöstä ja soitin äkkiä hätänumeroon.

"Hei olen Emaline Lunar....
Löysin äitini...
Hän hengittää...
Metsätie 222B..."

_______________________________

Olimme sairaalassa. Ambulanssi oli vienyt äidin sairaalaan ja Kara toi Adan koulusta tänne. Olisipa Will ollut kanssamme.

Ada juoksi luokseni halaamaan minua itkien ja hätäisenä.
"Mitä tapahtui? Onko äiti okei?",  Ada kysyi minulta itkiessään.
"En osaa sanoa vielä, mutta ainakin hän on elossa", sanoin enkä tiennyt miten Adaa voisi rauhoittaa. En itsekään ollut rauhoittunut mutta minun piti olla vahva. Adan vuoksi.

Istuimme Adan kanssa sairaalan penkeillä. Penkit olivat vaaleat puiset ja niissä oli vihreä pehmuste. Sairaalassa oli kirkas valaistus ja potilaita vietiin huoneista toisiin ajoittain.

Ada nojasi minuun ja silittelin hänen hiuksiaan. Hän oli lopettanut itkemisen.
Huokailin ja olin aina valmis nousemaan kun näin lääkäreitä kävelevän meitä päin. Ne menivät aina vain muualle. Olisin vain halunnut Willin tänne juuri nyt halimaan minua. Tuntui ihan kauhealta vain odottaa oliko äitini kunnossa vai ei.

Oli kulunut 15 minuuttia ja vihdoin jokin lääkäri tuli luoksemme. Se tuntui ikuisuudelta.

"Hei. Te olette siis Marie Lunarin lapset?", lääkäri nimeltään Bones kysyi.

"Kyllä. Olen Emaline ja tässä on Ada. Miten äitimme voi?", esittelin meidät ja kysyin vakavana.

"Äitinne toipuu kyllä. Hänellä oli vakava lääkemyrkutys ja hän oli tajuton. Vakautimme hänen elintoimintojaan ja nesteytimme hänet. Annoimme hänelle myös lisää happea. Jos ette olisi soittaneet heti, hän olisi voinut...hänelle olisi voinut käydä pahemmin", lääkäri Bones vastasi.

Huokaisin helpotuksesta ja Adalta valui kyynel samasta syystä. Emme olisi pärjänneet jos olisimme menettäneet äidin.

Vääränlaista kemiaaWhere stories live. Discover now