Yhdeksästoista luku: Yökylän aamu

257 8 0
                                    

Saavuimme Karan kanssa meille. Ada oli nukkumassa, joten koitimme olla mahdollisimman hiljaisia. Arvelin äidin olevan hereillä, sillä talossa oli himmeästi valot päällä. Emme puhuneet kävellessämme Karan kanssa mitään, vaikka matka kestikin 40 minuuttia. Se oli aika masentavaa. Laskuhumala, juuri äskeinen huutoni Marcukselle...minulla ei ollut hyvä olo. En ole myöskään varma miten äiti suhtautuisi juomiseemme. Haisimme nimittäin aika paljon alkoholilta, vaikka Kara oli suihkuttanut päällemme melkein litran hajuvettä lähtiessämme.

Tullessamme keittiöön eteisestä, äiti istui siellä punaviinilasi kädessään ja katsoi meitä hymyillen. "Mitäss tytöt?", hän kysyi ja vastasin: "Ihan jees mitäs sä?"
"Enpäs tiedä, Ada on ollut hierman outo, ja v-vihhaan sitä Waltteria tai mikä saatanan virrihepo olikaan", äiti vastasi ja huomasimme hänen olevan humalassa. Samanlaisessa kunnossa, jossa itse olimme juuri puolitoista tuntia sitten. Kara katsoi minuun hämmentyneenä ja vastasin samalla takaisin. Keittiön pöydällä oli kaksi viinipulloa. Mahtavaa. Ei äiti yleensä ole juonut näin paljoa.
"Äiti, pitäisköhän sun mennä nukkumaan?", ehdotin ja hän alkoi huutamaan: "No en vvarmana mene! Mene ssinä itse! Minä olen se raikuinen täällä!" Menimme äkkiä huoneeseeni Karan kanssa.

"Juoks sun äiti noin paljon?", Kara kysyi laskiessaan laukkunsa lattialle.
"Ei, tai ei oo ainakaan ennen", vastasin ja riisuin takkini. Kara riisui omansa ja heitti sen laukkunsa päälle.
"Tää Ada ja sen paska opettaja juttu on vaikuttanu äidiin aika paljon. Tai siis tottakai on, mut joo. Ja sit viel ku Walter on Willin veli ni tää on ihan kauheeta", jatkoin. Kara katsoi minua säälien. Musta tuntui kauhealta. Mulla oli ollu kiva vetopäivä Karan kanssa ja sit nähtiin Marcus, sain hermoromahduksen hänestä ja hänen yhtäkkisestä ilmestymisestä elämääni ja nyt viel äiti oli kaatokännissä. Kaiken lisäksi mieltäni painoi Will. Me ei oltu nähty koko viikkoon, se ei tietänyt mun skootterionnettomuudesta eikä Marcuksesta. Pitäisikö mun kertoa hänelle Marcuksesta? Ei se virallisesti Willille kuulu, mutta musta tuntuu, että siitä pitäisi kertoa. Ja mulla on kauhea ikävä sitä. Sen katsetta, kosketusta, kaikkia meidän hetkiä...

Kara istui viereeni sängylle ja laittoi kätensä olkapääni päälle ja kysyi: "Haluisiks sä puhua tän illan tapahtumista?"
Ehkä aamulla en jaksaisi ajatella tätä tai tuntea tätä tuskaa ja ahdistusta uudestaan, joten päätin tämän olevan paras ajankohta avautua.
"Okei", vastasin ja säädin asentoani paremmaksi.

"Mä oon pahoillani et jouduit näkemään äidin tollasena", aloitin ja Kara katsoi minua surullisena. Jatkoin: "Ja sit toi Marcus-juttu, voi vitsi et mua hävettää se miten huusin sille. Tai siis, oli sen ihan hyvä kuulla ne asiat et se ymmärtää eikä enää yritä tulla 'selvittämään välejä', mutta...en tiedä. Mul ei jääny hyvä fiilis."
"Ymmärrän", Kara sanoi ja silitti minua selästä. "Et oo vastuussa toisten ihmisten käyttäytymisestä", hän jatkoi.
Katsoin häntä ja vastasin: "Tiedän."
Kyyneleet alkoivat tulla silmiini, vaikka tuntui siltä, että olisin itkenyt ne jo aikaisemmin pois. Silmäni sattuivat ja tunsin taas kurkkuani polttavan.
"En oo puhunu Willin kanssa viikkoon!", huusin ja aloin itkemään. Kara jatkoi silittämistäni ja kysyi: "Mikset?"
"En tiedä mitä sanon sille! Ja jotenki kaikki tapahtu niin nopeesti, me vaan mentiin yhteen ja nyt ei olla puhuttu viikkoon ku kaaduin ja se ei tiedä mitään siit sairaalajutusta ja nyt ku Marcuskin palasi...", vastasin ja jatkoin itkemistä.
"Mikset vaan puhu Willille? Soita sille tai jotain", Kara sanoi.
"E-ei se oo laittanut mulle mitään...", vastasin.
Kara katsoi minua järkyttyneenä ja kysyi:
"Mitä?!"
"Niin...", vastasin ja katsoin maahan.
"Miten et oo maininnu tota seikkaa?! Vittu et Will on perseestä!", Kara huusi.
"Ymmärrän jos hän ei halua puhua mun kanssa, koska edelleen, en oo pitäny siihen yhteyttä", sanoin.
"Sun on pakko puhuu sen kanssa. Oikeesti Emaline! Muuten et pääse eteenpäin tän asian kanssa", Kara sanoi.
"Minkä asian?", kysyin hämmentyneenä, sillä en ollut varma mitä kaikista ongelmistani hän tarkoitti.
"Oot jumissa etkä tiiä mitä teet. Teidän on pakko puhua! Sun on pakko kertoa et sua ahdistaa ja siit onnettomuudest ja ehkä Marcuksestakin...näin miten se jätkä vaikutti suhun", Kara sanoi.
Olimme hiljaa. Marcus todella vaikutti minuun, vaikka luulin olevani menossa eteenpäin. Ja nyt välttelin Williä. Unelmieni miestä. Tarvitsisin muistutuksen ketä oikeasti rakastan ja tarvitsen.

_______________________________

Seuraavana aamuna heräsin Adan lastenohjelmaan, joka kuului olohuoneesta. Kello oli kymmenen lauantaina. Kara nukkui yhä sikeästi, vaikka mielestäni olohuoneesta kuului kauhea mökä. Nousin, koitin olla astumatta Karan päälle, joka nukkui patjalla lattialla, ja menin keittämään kahvia.

"Huomenta", Ada sanoi sohvalta.
"Huomenta. Nukkuuks äiti vielä?", kysyin.
"Joo", Ada vastasi.
"Haluuks et teen aamupalaa?", kysyin.
"Joo todellakin! Saisinks mä paahtoleipää mis on juustoo ja kinkkuu?", Ada innostuneena vastasi kysymykseeni.
Naurahdin ja vastasin: "Joo".
Laitoin kahvin tulemaan ja paahtoleivät paahtimeen. Otin jääkaapista voin, juuston ja kinkun. Ottaessani lautasia kaapista mietin, että tänään pitäisi puhua Willin kanssa. Olin huono tyttöystävä.

Leivät ponnahtivat paahtimesta ja aloin tekemään niitä. Tein ensin Adan, sitten omani.
"Valmista!", huusin Adalle ja hän riensi keittiön pöytään.
"Ketä sul on yötä?", Ada kysyi ja otti haukun leivästään.
"Mistä tiesit?", kysyin ja kaadoin kahvia kuppiin.
"Eteisessä on jotku nahkasaappaat ja tiiän ettei sulla tai äidillä oo semmosia", Ada vastasi.
"Kara on meillä", vastasin ja hörppäsin kahviani.
"Milloin se tuli?", Ada kysyi.
"Eilen illalla. Myöhään", sanoin ja istuin pöytään.
"Hyvää huomenta", Kara asteli väsyneenä keittiöön. "Onks mullekin kahvia?"
"Huomenta ja on", vastasin.
"Moi", Ada sanoi ja hymyili Karalle.
Kara muodosti väsyneen tekohymyn ja sanoi:
"Moi".
Kara otti kahvikupin kaapista ja kaatoi itselleen kahvia. Hän tuli istumaan kanssamme ja kysyi: "Onks teil jogurttia?"
"On meil varmaan", vastasin ja nousin katsomaan. Otin jääkaapista mustikkajogurtin ja annoin sen Karalle.
"Ah ihanaa", hän vastasi ja keskityimme sen jälkeen syömiseen.

Kello oli puoli yksitoista, kun puimme ja meikkasimme Karan kanssa.
"Tänään sit oikeesti puhut Willin kanssa, et voi vältellä sitä yhtään enempää!", Kara muistutteli. Huokaisin ja vastasin: "Tiedän".
"Mut mitä mä sanon sille?"
"No sen mitä on käyny ja miten asiat on yms", Kara vastasi.
Huokaisin uudestaan.

Vääränlaista kemiaaWhere stories live. Discover now