001 Kohtalokkaat kruunajaiset

2.5K 163 25
                                    

1. luku: Kohtalokkaat kruunajaiset 

Olivia avasi varovasti silmänsä. Auringon ensimmäiset säteet loistivat vaalean verhon läpi huoneeseen, levittäytyivät hänen ympärilleen ja lipuivat pitkin seiniä. Tyttö räpytteli häikäistyneitä silmiään ja nousi hitaasti istumaan.

Hän oli nähnyt unta. Samaa unta, jota hän oli viime kuukausien aikana nähnyt hyvinkin usein. Unessa koko maailma oli vaihtunut seepiaan, vanhojen karttojen ruskeisiin sävyihin, ja kaikki oli pysähtynyt. Mikään ei liikkunut, ääniä ei kuulunut.

Unessa oli vaikea hengittää. Liikkeet olivat hitaita, sydämen lyönnit hyvin hiljaisia. Tunne oli pelottava, aivan kuin mikään ei olisi elossa.

Kuin kaiken elävän aika olisi pysähtynyt.

Olivia katseli unisesti kohti ikkunaa, josta näki kauas alas kaupunkiin. Vaikka aamu oli kaunis ja yritti lämpimillä säteillään saada hänen olonsa mukavaksi, tuttu ahdistus iski jälleen.

Ulkopuolella häämötti maa, joka odotti häntä hallitsijaksi. Maa, jonka hyvinvointi olisi pian hänen vastuullaan.

Kruunajaispäivä oli tuntunut olevan kuukausien päässä, ja nyt se oli kavalasti koittanut. Olivian oli aika olla kuningatar, jota kansa tarvitsi. Hän oli luullut äitinsä hallitsevan vielä vuosia, että hän itse opiskelisi, menisi naimisiin, perustaisi perheen... Että hänen elämänsä kulkisi rauhallisesti omaa uomaansa. Mutta kaikki oli muuttunut.

Viiden vanhana Olivia ei ollut vielä ymmärtänyt kuninkaalliseen linnaan saapuneita huolestuneita uutisia. Äiti oli kertonut hänelle lempeästi, kuinka isä oli lähtenyt jumalten luo, tähdeksi taivaalle, eikä Olivia ollut unohtanut äidin poskille valuneita kyyneleitä myöhemminkään, vaikka oli oppinut asian todellisen laidan. Tapahtunut onnettomuus oli katkaissut isän paluumatkan naapurikaupungista ja jättänyt kuningattaren hallitsemaan maataan yksin.

Tytöllä ei ollut monia muistoja isästään. Suurin osa muistikuvista ja ajatuksista tuntui olevan peräisin hänen äidiltään, joka oli puhunut isästä aina rakastavasti.

Jo vuoden päivät olivat vierähtäneet siitä, kun uudet pelottavat uutiset olivat vallanneet kuninkaallisen hovin. Kevät oli saapunut aikaisin, lämpimänä ja aurinkoisena. Kuningatar oli aamukävelyllään puutarhassa, ilman palvelusväkeään, ja se jäi viimeiseksi tiedoksi hänen olinpaikastaan.

Etsinnät olivat jatkuneet kuukausia, kunnes Olivian oli myönnettävä itselleen, että sotilaiden tuomat viestit toisista kaupungeista eivät tuoneet hänelle vastauksia.

Kuninkaallinen palatsi oli aina ollut turva, kaksien muurien takana oleva koti, jonne pahan ei pitänyt päästä. Äidin katoamisen myötä turvallisuuden tunne oli karissut, Olivia vältti kulkemasta yksin ulkona ja seurasi aiempaa tarkemmin vieraiden virtaa, joka kävi tapaamassa hänen enoaan hallinnollisissa asioissa. Prinsessa oli itse pyrkinyt johtamaan äitinsä etsintöjä, vaikka häntä vanhemmat neuvoivat tyttöä pysymään sivussa aikuisten asioista.

Hän oli menettänyt molemmat vanhempansa.

Olivia nousi ylös vuoteestaan ja kulki varovaisin askelin suuren ikkunan luo, joka avautui itään kohti suurta kaupunkia. Kookas kylmä möykky pysytteli hänen sisimmässään hänen avatessaan ikkunan.

Lämmin aamun tuulahdus tulvahti huoneeseen, ja tyttö huokaisi syvään. Hän katseli rakastamaansa kaupunkia, rakastamansa valtakunnan maita, taloja, toreja ja katuja. Kesäpäivä tuoksui raikkaalta ja vehreältä.

Kruunajaispäivää painava pelko ei johtunut siitä, ettei hän olisi halunnut nousta valtaistuimelle. Paikka oli taattu hänelle syntymässä, sitä kohti hän oli aikonut vuosien saatossa matkustaa.

Trust / LuottamusWhere stories live. Discover now