Trust / Luottamus

027 Tanssi

27.luku: Tanssi

Reilut 100 vuotta sitten

Kapakan nauru ja meteli oli jäänyt taa, mutta Blade hymyili vielä itsekseen tuttaviensa jutuille. Hän olisi jäänyt pidemmäksi aikaa, mutta kotiin palaaminen oli sitä inhottavampaa mitä myöhemmin hän saapuisi. Nyt hän vielä kykenisi livahtamaan sisään kutakuinkin nuoria sisaruksiaan herättämättä.

Matkaa kylästä heidän talolleen oli jonkin matkaa pimeää metsätietä, mutta nuorella miehellä ei ollut mielessään pelkoa tai epäilystä kotiin pääsemisestä. Hän oli kulkenut samaa reittiä ennenkin, tuhannesti yöaikaan. Hän oli nuori ja vahva, nopeakin. Moni ei uskaltautunut pimeään yksin, ei kovin pitkälle matkalle, mutta hän oli tottunut asumiseen kylän ulkopuolella. Blade kuuli vaunuissa olevien pyörien natinan ja hevosten kavioiden kopinan, ennen kuin vaunut saapuivat ohittamaan hänet. Omituista oli, että joku oli matkalla näin pienellä tiellä näin myöhään.

Miehen yllätykseksi vaunut pysähtyivät ja ajaja niiden edessä vilkaisi Bladea katse tyhjänä, kasvoilta ei voinut lukea mitä hän ajatteli. Blade oli aikeissa kysyä pysähtymisen syytä, muttei ehtinyt avata suutaan, kun vaunujen pieni ovi avautui ja sisällä paljastui istuvan kaksi nuorta naista yllään runsashelmaiset leningit. Molemmat olivat kalpeita ja ihon hehkuvaa vaaleutta korostivat kummankin tumman hiukset.

Kumpikin naisista oli kauniimpia olentoja, kuin Blade oli koskaan nähnyt. Hän oli jo huomaamattaan pysähtynyt ja tuijotti nyt hämillään vaunuista katsovia naisia. Toisen puku oli tummaa sinistä, lähes mustaa yön pimeydessä, toinen puku oli vaalea, täynnä kirjailuja. Hän oli täysin unohtanut äskeisen huolensa siitä, kuka mahtoi matkata tähän aikaan ja minne.
"Iltaa", toinen naisista sanoi ja tämän ääni oli Bladen korville hiljaista musiikkia. "Onko edessänne pitkä matka? Haluaisitteko astua kyytiin, voisimme kulkea yhdessä."
"Olisimme turvassa yhdessä. Yö on... joskus pelottava", puhui hiljaa toinen, jonka silmät hohtivat värejä, joita Blade ei ollut koskaan nähnyt.

"Minun matkani ei ole pitkä", Blade vastasi varovasti, mutta naiset eivät selvästikään olleet tyytyväisiä vastaukseen. Vaunut pysyivät paikoillaan, ajaja tuijottaen nyt eteensä kuin patsas.

Mielessä pyöri ajatus, josta mies ei aivan saanut kiinni. Tilanne oli niin epätavallinen, että ehkä hän oli vain juonut itsensä humalaan ja näki harhoja. Epäilys Bladen kasvoilla oli kai ilmeinen, sillä naiset seurasivat ahnaasti hänen kasvojaan ja odottivat. Ei ollut tavallista, että naiset ja miehet kulkivat yhdessä vaunuissa, elleivät olleet sukulaisia. Lisäksi vieraita harvoin pyydettiin kyytiin ja yöaikaan oli usein vaarallista pysähtyä.

Oli kuitenkin vaikea vastata kieltävästi naisille. Blade huomasi, että hänen oli vaikea muodostaa sanoja ollenkaan, mikä oli hänelle hyvin epätavallista. Hän oli normaalisti puhelias, nopeasanainen ja leikkisä sanoissaan.

"Tulisitte nyt! Ettehän tahdo kulkea matkaanne yksin", naisista tummansiniseen pukeutunut sanoi. Toinen naisista nousi seisomaan ja astui lähemmäs oviaukkoa.
"Toivoisimme saavamme teidät seuraksemme", nainen puhui lempeästi, katsoen vetoavasti Bladeen. Blade huomasi tämän kauniit silmät ja halusi vastata myöntävästi.
"Minun ei pitäisi...", hän sanoi huomaten sen ainoaksi, mitä sai suustaan, vaikka tunsi, että hänen kuuluisi kieltäytyä kohteliaasti. Hän halusi miellyttää naista, halusi tehdä kaikkensa tämän hyväksi.

"Voi, me haluamme sinut mukaan", nainen jatkoi ja hymyili. "Jatketaan matkaamme yhdessä." Blade kuuli oman äänensä vastaavan myöntävästi, tunsi astuvansa vaunuihin, mutta hallinnan tunne oli kokonaan kadonnut. Hän ei osannut kieltäytyä tai epäillä.

Koko muu maailma tuntui häipyvän ympäriltä. Hän ei enää tiedostanut missä oli tai mitä teki, hän vain eli tunteen mukana, antoi koko hämmentävän tilanteen viedä hänet mennessään.
Vaunut lähtivät liikkeelle ja Blade lähes työnnettiin istumaan pehmustetulle penkille.