019 Katse tässä hetkessä

426 77 6
                                    

19.luku: Katse tässä hetkessä

Ei ollut mitään mieltä jatkaa matkaa pimeässä metsässä. Kaiken lisäksi he olivat melkein jokainen väsyneitä pelosta ja pakenemisesta. He pystyttivät leirin pimeässä ja onnistuivat sytyttämään pienen nuotion. Kaikki katosivat välittömästi nukkumaan, Zen lupasi jäädä ensimmäisenä vahtiin. Blade päästi hänet nukkumaan jo pian puolenyön jälkeen, sillä hän ei itse saanut nukutuksi.

Hetken kuluttua Olivia ryömi ulos teltastaan hieroen väsyneitä silmiään. Blade näki jo kauempaa, että prinsessan silmät olivat punertavat itkun jäljiltä.
"Mikset sinä nuku?" hän kysyi hiljaa pimeydessä tytön hiipiessä tulen ääreen.
"Minä en pysty", Olivia kuiskasi vastaukseksi ja istui Bladen viereen. "Näen painajaisia aina kun suljen silmäni."

Olivia nojasi Bladeen ja tuijotteli tulen lepattavia liekkejä. Tyttö vaikutti olevan tyytyväinen, ettei Blade siirtynyt pois, vaikka hän tuli lähelle. Blade epäröi toivoen, että Olivia olisi varovaisempi, muttei voinut työntää tätä pois.

"He polttivat kaiken. Talot, pellot...", Olivia huokaisi. "Vain siksi, että minä olin siellä."
"Älä syytä siitä itseäsi", Blade tokaisi, mutta näki Olivian murheellisesta katseesta, että tyttö oli jo pidempään ajatellut niin. "Sinä et olisi voinut estää sitä. Sotilaat olivat päättäneet tuhota kylän ennen kuin tiesivät meistä. Ei heillä ollut tarvetta tehdä mitään, ei se ainakaan edesauttanut meidän kiinnisaamistamme."
"Ainakin nyt olen menossa pääkaupunkiin, sinne missä tämä ratkaistaan. Sen jälkeen ei tule tuhoa ainakaan minun takiani", tyttö sanoi päättäväisenä. Blade ymmärsi, mitä Olivia tarkoitti, mutta ottiko tyttö liian ison taakan ajatellessaan kaikkien onnellisuutta? Ei hän rohkeasta aikomuksestaan huolimatta ratkaisisi valtaistuimelle nousulla jokaista valtakunnan ongelmaa.

Kaikkia ei voisi pelastaa. Tässäkin taistelussa olisi joku, joka menettäisi kaiken.

"Minä rukoilin ja yritin välittää ajatukseni jumalille", Olivia paljasti hiljaa. "Äidin puolesta. Ja meidän kaikkien. Että me onnistumme."
Blade ei vastannut mitään. Hän itse ei uskonut minkäänlaisiin jumaliin ja jos sellaisia oli, hän ei ainakaan saisi niiltä suojelusta. Hän ei ollut tiennyt, että asia oli prinsessalla tärkeä. Ehkä epätoivoiset ajat olivat saaneet tytön kokeilemaan kaikkea mahdollista, jopa jumalille puhumista.

"Ja minä rukoilin, että äitikin kuulisi mitä sanoin. Toivoin häneltä rohkeutta", tyttö jatkoi ja tuijotteli hiipuvaan tuleen. "Rukoilin suojeluksen jumalaa ja rauhan jumalatarta."
"Sinä olet rohkea. Rohkeampi kuin moni muu", Blade sanoi.
"Mutta minä tarvitsin rukoukseni", Olivia sanoi. "Minä olen turvannut niihin aina."

Olivialla kertoi hiljaisella äänellä, miten hänellä oli ollut tapana käydä kirkossa äitinsä kanssa. Heidän kansallaan oli useita jumalia ja jumalattaria, jokaisella oli oma tehtävänsä. Äiti oli opettanut häntä luottamaan ja uskomaan. Vaikka se ei näkynytkään monien ihmisten elämässä päivittäin, monet jumalat olivat tärkeitä suojelijoita tai onnen tuojia. Blade kuunteli sivukorvalla keskittymättä kovin tarkkaan.

"Kun tämä kaikki on ohi... Mitä sinä sitten aiot?" Olivia kysyi yllättäen. Blade pysytteli hetken hiljaa miettien vastaustaan. Hän oli pohtinut asiaa aiemmin, mutta silloin tilanne oli ollut... erilainen, se hänen oli myönnettävä. Hänestä myös tuntui, ettei hän halunnut olla se, jonka oli menetettävä. Hävittävä.

Hän oli aikonut jatkaa kuten tähänkin asti, luultavimmin kiertäen paikasta toiseen. Zen varmaan kulkisi hänen mukanaan. Kai sen voisi sanoa ääneen.
"Jatkan kuten tähänkin asti", Blade vastasi totuudenmukaisesti. Olivia nyökkäsi, mutta tyttö näytti surulliselta kuullessaan vastauksen.
"Jos kaikki menee hyvin, minut kruunataan kuningattareksi. Minun tehtäväkseni jää johtaa maata", Olivia sanoi. "Silti olisin ehkä halunnut vielä joskus kulkea näin, käydä eri puolilla maata. Kuitenkin niin, ettei tarvitse paeta ja pelätä. Maailmassa on niin valtavasti nähtävää, enkä tunne valtakunnastani edes murto-osaa."

Trust / LuottamusWhere stories live. Discover now