Trust / Luottamus

006 Vartijoita

6.Luku: Vartijoita

Siinä se taas oli. Haalea maailma ilman ääniä, ilman tuoksuja, ilman hajuja. Mikään ei liikkunut, mikään ei elänyt. Olivia tunsi, miten keuhkoihin sattui, kun hän yritti hengittää. Hän katseli ympärilleen ja huomasi seisovansa linnan puutarhassa. Oliko tämä taas yksi niistä hänen unistaan, joissa maailma pysähtyi? Jossa kaiken aikapysähtyi?

Tyttö yritti liikuttaa jalkojaan, mutta askeleen ottaminen oli vaikeaa ja hidasta. Linnan puutarha oli samanlainen kuin ennenkin, mutta elottomamman näköinen. Kasvit, kukkaset, puut ja pensaat kasvoivat omilla paikoillaan, mutta näyttivät täysin jähmettyneen. Suihkulähteen vesi ei virrannut, eikä tuuli viilentänyt henkäyksillään ilmaa. Oli niin hiljaista.

Milloin hän oli viimeksi nähnyt tätä samaa unta? Siitä oli jo aikaa muutamia päiviä. Viimeisessä unessa Olivia muisti nähneensä jotakin tärkeää. Hän näki jonkun, tai ainakin luuli nähneensä. Jonkun, jonka tunsi.

"Äiti...?" Olivia kuiskasi nähdessään taas vaaleaan mekkoon pukeutuneen hahmon kävelevän hitaasti häntä kohti. Hän tunsi ne hymyilevät kasvot ja niitä kehystävät vaalean ruskeat hiukset, jotka kihartuivat hieman latvoista. Olivia ei voinut estää kyyneleitä, jotka hitaasti valuivat pitkin hänen poskiaan, kun hän katseli äitiään, joka lähestyi häntä. Mutta äiti hymyili.

Olivia ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli nähnyt näitä samankaltaisia unia ennenkin, hän jopa tiedosti sen, että kaikki oli unta. Hänen mielikuvituksensa tuotetta, harhaa ja valheita. Hän kaipasi kotiin niin kovasti, että havahtui kuvitelmissaan niiden epätodellisuuteen.

Olivia muisti, miten kaikki oli pimentynyt hänen ympärillään, kun hän oli taistellut metsässä. Hänen näkönsä oli hämärtynyt, eikä hän tiennyt, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli kaatunut maahan polvilleen. Oliko hän kuollut?

Siitäkö tämä johtui? Oliko hän kuollut ja nyt hän sai nähdä viimeiseksi äitinsä, jonka hän oli toivonut saavansa jälleen nähdä? Hän ei tiennyt, missä äiti oli tai mitä hänelle oli tapahtunut. Saiko hän nyt nähdä tämän valheellisen harhan, koska hän veti viimeisiä henkäyksiään, koska siirtymä yli rajan oli niin lähellä?

Tyttö ei tuntenut minkäänlaista kipua. Hän ei kuitenkaan voinut pysäyttää surun ja ikävän aiheuttamia kyyneleitä katsellessaan äitiään.
"Olivia." Se oli hiljainen tervehdys. Äidin ääni kuulosti samalta, kuin aikaisemmin. Hänen äänessään oli poljento, joka kertoi hänen varttuneen hovissa.
"Äiti, mitä minulle on tapahtunut?" Olivia kysyi, sillä kaiken tapahtuneen jälkeen hän yhä etsi vastauksia. Jos äitikin oli kuollut, olivatko he nyt yhdessä?

"Sinä et ole kuollut, tyttäreni", kuningatar kuiskasi hiljaa kuin lukien Olivian ajatukset.
"Minä olen nähnyt tämän kaltaisia unia ennenkin", Olivia vastasi ja yritti keskittyä, kun suru pyrki pintaan ja tukahdutti kaikki järkevät ajatukset. Äidin katse oli lempeä.
"Mistä sinä tiedät, että tämä olisi uni?"

Olivia hämmästyi kysymystä.
"Olen nähnyt tämän ennenkin kun olen nukkunut. Maailma on samanlainen... pysähtynyt. En tiedä, miksi muistan."
He olivat ainoat, jotka liikkuivat ja hengittivät siinä maailmassa. Ainoat, jotka liikkuivat, vaikka Oliviasta se tuntuikin pahalta.
"Ei kaikki silti ole unta. Sinun pitää opetella näkemään harhakuvan läpi", Olivian äiti sanoi. "Ei ole ollut muuta keinoa löytää luoksesi. Minun täytyy puhua sinulle."
"Missä sinä olet ollut? Mitä sinulle oikeasti tapahtui?" Olivia kysyi hädissään. Hän halusi niin kovasti tietää, mitä hänen äidilleen oli käynyt. Jos kaikki ei ollutkaan pelkkää unta, kuten hahmo hänen edessään sanoi.

"Kaikki aikanaan. Mutta sinun pitää tietää, että minä olen elossa. Tiedän, mihin olet matkalla ja se on hyvä. Sinun pitää mennä Seatopieen, olet siellä turvassa. Enosi ei aio antaa sinun päästä pakoon. Hän tekee mitä tahansa löytääkseen sinut. Mutta sinä pysyt piilossa! Älä luota kehenkään!" kuningatar sanoi kiihkeästi ja tarttui samalla Olivian käsiin.
"Mutta minä..."
"Aika loppuu nyt. Sinun on aika herätä. Minä rakastan sinua."
"Äiti, odota, minä... odota!"