Trust / Luottamus

014 Noitatyttö

14.Luku: Noitatyttö

Bladen huoneen ovella Olivia ei empinyt vaan koputti ja avasi oven saman tien. Nähdessään miehen huoneessa hän oli niin helpottunut, että olisi voinut itkeä. Blade istui sängynlaidalla kädet kasvoillaan kuin yrittäen peittää kaiken näkyvän ympärillään. Huoneessa oli hämärää, edes yöpöydällä olevaa kynttilää ei ollut sytytetty. Verhot oli vedetty visusti korkean ikkunan eteen.

"Blade?" Olivia kysyi kuiskaten antaessaan oven sulkeutua takanaan. Valoisan käytävän jälkeen kesti hetki tottua hämärään. Vampyyri ei vastannut, mutta Olivia ei odottanutkaan vastausta. Häntä pelotti, mutta kaikki viha, jonka heidän riitansa oli aiheuttanut, oli kadonnut. Enää hän oli huolissaan ja peloissaan. Olivia käveli lähemmäs harkituin askelin.

"Sinä pelastit Rinan. Kiitos." Se oli kaikki, mitä tyttö kykeni sanomaan. Hän oli kiitollinen, oli todella, ja hän halusi sanoa muutakin, mutta sana tuntuivat taas kerran kadonneen. Kuolema oli käynyt jälleen niin lähellä hänen ystäviään, että hänestä tuntui siltä, että hän olisi sovittava erimielisyydet mahdollisimman pian. Ystävistä oli tullut liian tärkeitä menetettäväksi.

Olivia muisti sanoneensa hyvinkin pahasti Bladelle. Hän oli puhunut varkaista, huijareista. Häntä hävetti oma käytöksensä.
"Minä... Olen todella helpottunut, että sinä olet kunnossa. Ja minä olen... pahoillani siitä, mitä sanoin", Olivia jatkoi toivoen, ettei Blade ainakaan puhuisi enää yhtä kylmästi kuin aiemmin. Huutaminenkaan ei tuntuisi yhtä pahalta.

Vähitellen Blade kohotti kasvonsa ylös, muttei vielä kääntynyt katsomaan Oliviaa.
"Tiedätkö sinä, mitä minä olen tehnyt?"
"Sinä pelastit Rinan ja minä olen siitä todella kiitollinen", Olivia toisti helpottuneena siitä, että Blade puhui. Hän oli saamassa taas yhteyden heidän välilleen. Mies olisi voinut torjua hänet täysin, mutta miten helpottikaan tietää, että hänen halunsa sovintoon sai vastakaikua. Blade näytti yhä synkältä.
"Minä olen tappanut."
Olivia nielaisi. "Minä tiedän senkin."
"Tajuat, mitä tein sinulle?"
"Niin."
"Ja silti sinä olet täällä."

Olivia tuijotti tummiin silmiin, jotka nyt olivat rauhoittuneemmat kuin aiemmin, mutta tutkivat silti hänen kasvojaan valppaasti. Punaisuus oli hävinnyt, petomaisuus kaikonnut olemuksesta.
"Minä olen silti täällä", hän myönsi hiljaa.
Molemmat tuijottivat toisiaan hiljaisuudessa. Olivia ei enää tiennyt mitä sanoa, eikä ollut varma halusiko Blade hänen poistuvan. Hän tunsi olonsa epävarmaksi kuin ei löytäisi oikeaa tapaa ilmaista ajatuksiaan, kertoa, miltä hänestä tuntui tai kysyä, mitä mies ajatteli.

"Minä annan sinun olla rauhassa. Anteeksi", Olivia sanoi lopulta, koska ei enää kestänyt hiljaisuutta ja kääntyi lähteäkseen.
"Odota." Bladen tyyni ääni kuitenkin pysäytti hänet. ja hän kääntyi takaisin kohti vampyyriä, joka oli nyt noussut ylös.
"Näytä minulle", Blade kuiskasi kävellessään lähemmäs ja kohotti sitten varovasti sormillaan Olivian leukaa nähdäkseen puhdistetun, mutta yhä pahan näköisen ja kirvelevän haavan tämän kaulalla.

"Minun täällä tulisi pyytää anteeksi", Blade sanoi. Käsien kosketus tuntui viileältä ihoa vasten.
Olivia ei vastannut. Hänen sisällään olivat viimeisten tuntien aikana sekoittuneet niin viha, suru ja inho kuin pelko, hätäännys ja huoli. Hän oli yhtä tunteiden sekamelskaa, eikä ollut varma, mikä tunteista oli nyt kaikkein päällimmäisin. Vieläkin oli mahdotonta uskoa, että joku oli poissa, että he olivat kohdanneet sielunsyöjän. Ja mitä Blade oli tehnyt... Hän oli surullinen Antonin vuoksi, eikä kyennyt enää suuttumaan, vaikka muisti elävästi, miten viha kuohui suonissa ja sen, kuinka hän oli pelännyt Bladea.

"Miksi sinä olet niin ilkeä minulle?"
Olivian ei ollut aikomus kysyä sitä, mutta sanat tulivat hänen suustaan kuin itsestään. Blade näytti hetken yllättyneeltä, mutta ilme vaihtui nopeasti. Prinsessan mielestä vampyyrin silmissä näkyi kipu ja jonkinlainen piilossa oleva suru.