Until we die✅

Ikävä vierelle

Mä makasin Nikon sängyssä jo varmaan kolmatta tuntia. Vielä tähän mennessä mä en ollut saanut itseäni tästä liikkeelle. Enpä mä toisaalta ollut edes yrittänyt. Mua kiehtoi enemmän sängyllä koomaaminen omien ajatustensa vankina. Sitähän mä tein muutenkin ihan jatkuvasti.

Hetken mä ehdin harkita nousevani ylös ja lähteväni katsomaan mitä makuuhuoneen toisella puolen tapahtui. Oliko kaikki muut selvinneet eilisestä ja kuka oli tehnyt mitäkin ja kenen kanssa. Kuka oli nukahtanut lattialle, kuka oli oksentanut koko yön ja... no kuka oli tehnyt mitäkin.

Mun matkani tyssäsi lyhyeen kun ruskeahiuksinen mies asteli makuuhuoneeseen. Sen huulille nousi hymy nähdessään mut jo ylhäällä. Ei mulla ollut pienintäkään käsitystä siitä mitä kello mahtoi olla. Makuuhuoneen ainoa kello näytti puoli kahta ja se oli näyttänyt sitä nyt siitä asti kun mä olin saanut silmäni auki. Sen varaan mä en ihan kauheasti olis lähtenyt laskemaan...

"Sä oot hereillä jo!" Niko hihkaisi.

Nyökyttelin päätäni vain hymyillen. Tietäisitpä vain miten kauan mä jo todellisuudessa olin hereillä ollutkaan. Enhän mä tiennyt sitä hitto soikoon itsekään! Kuinka mä sitten olisin voinut olettaa jonkun toisen tietävän.

"Joko oli ikävä?" kysyin virnistäen.

Vaikka tuon sanominen sattui, mua ei jaksanut asia haitata. Mua sattui jatkuvasti muutenkin joten ei se mikään uusi asia ollut. Sen kanssa oli tottunut jo elämään. Mun kohdalla tuo oli pelkkää vittuilua vaikka siinä olikin pieni totuuden siemen. Sitä Nikon ei tarvinnut onneksi tietää.

"Joel kiukuttelee, Aleksia oksettaa ja Olli nukahtelee sohvalla" Niko kertasi.

Tuo kuulosti juuri siltä mitä mä osasin odottaakin. Aleksi tuosta porukasta ehkä eniten yllätti. Joelin kiukuttelu oli ihan yhtä uusi juttu kuin mun ikäväni Nikoa kohtaan ja Ollin nukahtelu taas... sillä jätkällä taisi olla narkolepsia...

"Aattelin tulla sun viereen takasin nukkumaan mutta sä olitkin jo hereillä" se tokaisi.

Ihan kuin se olis ollut harmissaan siitä et mä olin jo jalkeilla. Ei ollut mun tapaistani kuitenkaan nukkua näin pitkään vaikka miten paha darra olis ollutkin. Ellen mä sitten nukkunut vuorokautta ympäri. Mahdollisuuksia...

"Voit sä silti viereen tulla" sanoin hartioitani kohauttaen.

Se oli suorastaan suositeltavaa. Ei sen lähellä turhaan ollut hyvä olla. Eipä kai siis mikään ihmekään et mä olin jäänyt koukkuun sen läheisyyteen. Sillä vain oli rauhoittava vaikutus muhun. Minkäs sille mahtoi...

"Tiesit sä että oot ihan hiton suloinen nukkuessas?" se sanoi istuessaan mun vierelle. 

Monesta asiasta mä olin sen kanssa samaa mieltä mut tuosta mä en voinut.. mä tiesin itsekin näyttäväni petolinnun perseeltä nukkuessani joten oli vaikeaakin vaikeampi työ laskea prosentuaaliset mahdollisuudet Nikon vittuiluun..

"Enhän mä nyt nuku" huomautin.

Hyvä yrittää piiloutua sen taakse ettenkö mä muka olis ollut koko aamua hereillä kun se oli salaa silitellyt mun hiuksia ja suukottanut otsaa. Ihan kun se ei olis edes halunnut mun tietävän siitä... kyllä mä tunsin.. sun läsnäolosi mä tunsin vaikka uneni lävitse.

"Enkä mä sanonut sua tällä hetkellä suloiseks" se tokaisi.

Etpä niin.... sitä vittumaisempi sä kyllä jaksoit olla. Ehkä mä kestin sen. Olin mä ennenkin kestänyt. Ja kyllä mä tiesin osaavani näyttää ihan ihmiseltä vain halutessani niin. Aina vaan ei jaksanut... nimenomaan aina.

"Seurailin vaan sun unta tuossa aamulla" se sanoi.

Senhän mä jo tiesinkin.. tuollaisia aamuja mä vaan olisin kaivannut lisää. Sillä erotuksella et mä olisin itsekin hereillä. Ehkä mä oppisin pitämään aamuista jos saisin aina herätä Nikon sylistä. Tai viereltä. Edes samasta sängystä...

"Sun vierestä onkin ihan kiva herätä" huomautin.

Ei siis riittänyt kerta tai kaksi kun me oltiin samasta sängystä heräilty. Siitä vaan aina puuttui juuri se mitä mä siihen kaipasin. Hellää halailua, hiusten silittelyä ja varovaisia suudelmia. Otsalle, poskille, huulille, kaulalle... rinnalle, käsivarsille, alavatsalle.. sisäreisiin... nuo ajatukset ei tehneet hyvää!

"Ai noin kiva?" se tokaisi virnistäen ja kohotti kulmiaan.

Mä tiesin oikein hyvin itsekin kehoni reagoineen äsköisiin harha-ajatuksiin juuri tuolla ei toivotulla tavalla. Eipä ollut silti ensimmäinen kerta kun Niko mulle stondiksen aiheutti.. eikä varmasti viimeinen.

"Hehheh.." vaivauduin vastaamaan ja tökkäsin sitä leikkisästi olkapäähän.

Se naurahti vain horjahtaessaan hieman ja nappasi mua käsivarresta vetäen mut mukanaan.

"Sä tiiät ettei mulle oo mikään ongelma hoidella tuota" se sanoi viitaten mun ongelmaani. 

Ja sen mä tiesinkin. Mulle se vaan ehkä oli alkanut muodostua jo pieneksi ongelmaksi kun tunteet kasvoi kasvamistaan sen lähellä ollessa. En mä olisi itseäni tahtonut ehdon tahdon kiusata...

"Hitto miten hyvältä sä tunnut mua vasten" se kuiskasi mun korvaan.

Tuo ei auttanut mun ongelmaani vähääkään. Päinvastoin.. se tiesi mun olevan heikkona tuohon matalaan ääneen aivan korvan juuressa... se sai koko kehon resonoimaan... mitä muutakaan mä olisin enää voinut tehdä. Mä halusin sitä aivan helvetisti..

"Miks sä kiusaat mua näin?" esitin epätoivoisen kysymyksen.

Se vastaus taisi olla aika ilmeinen. Totta kai se halusi saada mut anelemaan kosketustaan kuten niin monet kerrat ennenkin. Olihan sellainen nyt kaikessa epätoivoisuudessaan helvetin kiihottavaa.

"Koska mä haluun sua" se murisi matalalla äänellä ja kurottautui suutelemaan mua kaulasta. Sille vastaan pistäminen alkoi olla mulle jo sula mahdottomuus. Sain mä ainakin sen lähellä olla... niin epätoivoinen mä olin et annoin sen vain läheisyydenkaipuisena satuttaa mua edes tajuamattaan. Siis henkisesti... fyysisesti tämä oli puhdasta nautintoa. Siitä faktasta ei päässyt yli eikä ympäri. 

***

Tulin laittaa teille osaa ennen ku nukahdan :) Silmät vuotaa niin etten nää eteeni enää, joten pyydän anteeksi mahdollisista kirjoitusvirheistä :)