Until we die✅

Oikea muutos

Joelilta lähtiessäni mä olin soittanut Nikolle ja kysynyt josko mä voisin tulla käymään. Mä olin yrittänyt selittää miksen vastannut sen puheluihin ja viesteihin mutta sen mukaan Joel oli kertonut kaiken tarvittavan. Se oli sanonut mun olevan nukkumassa. Ja no, tottahan se oli.

Vaikka mä tiesin etten mä ollut tilivelvollinen omista asioistani Nikolle, mä olin silti päättänyt kertoa sille mitä mun ja Joelin välillä oli tapahtunut. Eihän se ollut mitään siihen nähden mitä Niko ja minä tehtiin mutta silti se tuntui jotenkin oikealta kertoa. Mä olin kuitenkin vain hetkeä aiemmin kertonut Nikolle itselleen tunteistani sitä kohtaan ja samana yönä päätynyt parhaan kaverini sänkyyn pikku suutelusession päätteeksi. Mä sain tuon kuulostamaan pahemmalta mitä se ehkä oikeasti olikaan.

Mä otaksuin tässä olevan kyse vain siitä et Nikolle oli tullut huono omatunto siitä kaikesta mitä treeniksellä oli tapahtunut. Ja nyt se halusi mahdollisesti pyytää anteeksi. Tai sitten kyse oli jostain aivan päinvastaisesta ja se oli valmis heivaamaan mut pihalle bändistä. Okei tuo ei ehkä ollut ihan optimaalinen vaihtoehto mutta kuitenkin...

Nousin tuttuja rappusia pitkin joita jo niin monta kertaa ennenkin mä olin tottunut talsimaan. Milloin yksin, milloin kaksin. Käsi kädessä tai umpitunnelissa kaiteesta kiinni pitäen. Rappukäytävässä kaatuilu keskiyöllä ei nimittäin ollut sitä suurinta herkkua.

Niko itse oli mun perään soitellut joten mä otaksuin et se tiesi mistä aloittaa. Mulla ei nimittäin ollut pienintäkään käsitystä siitä mitä mä sille olisin sanonut. Joel-geissiä varmasti oli ihan aiheellista avata hieman mutta en mä nyt välttämättä halunnut aloittaa keskustelua sanoilla suutelin parasta ystävääni...

Vedettyäni muutaman kerran syvään henkeä, mä uskaltauduin soittamaan ovikelloa. Mä koin olevani valmis kohtaamaan Nikon. Tai niin valmis kuin nyt tässä tilanteessa mahdollista oli.

Ovelle ilmestyi ruskeahiuksinen mies ilman paitaa. Eipä tämä vielä tarpeeksi vaikeaa ollutkaan... oli ilmeisesti liikaa pyydetty että se olis pukenut edes päälleen. Oli sillä sentään housut jalassa. Ei se sentään ihan alasti ovea avannut.

"Tuu, mä keitän vaikka kahvia" se sanoi hymyillen ja siirtyi sivummalle.

Mä astuin sen perässä eteiseen ja vedin oven kiinni. Seinässä roikkuva peili antoi mulle hetken aikaa katsoa kuinka järkyttävältä mä näytin. Sitten se jo särkyikin... yhtäläisyyksiä mun sydämeni kanssa!

"Älä laita.. mä join just Joelin luona" sanoin repien samalla kenkiä jalastani.

Siis minun takiani ei tarvinnut. Jos itse teki mieli niin siitä vain. Mua ei huvittanut saada mitään kofeiinimyrkytystä. Alkoholimyrkytys oli koettu jo kerran ja se riitti oikein hyvin...

"Mä halusin vaan sanoa et olin tosi tyhmä ja ajattelematon" se sanoi kääntyessään takaisin mun suuntaan. En mä niin halunnutkaan ajatella et se pahalla olis sitä tarkoittanut. Vaikka se siltä tuntuikin ja sai mut suutuspäissäni ajattelemaan ilkeitä asioita.

"Mä vaan menin ihan lukkoon" se jatkoi.

Astelin sitä lähemmäs ja nyökkäilin hymyillen. Ei sen kuuleminen varmasti helppoa ollutkaan. Mutta eipä ollut sanominenkaan. Saati sitten ymmärtäminen. Niin helvetin pitkään me oltiin kuitenkin pelattu omaa peliämme et ei tunteiden tajuaminen niin iisiä ollut miltä saattoi kuulostaa. Vaikka se arvattavissa olikin et jossain vaiheessa tunteita varmasti alkais kehittyä kun toisen päästää niin lähelle ja vielä toistuvasti.

"Totta kai sulla on oikeus kertoa sun tunteista ja se oli ihanaa kuulla" se sanoi.

Mä aloin vahvasti olla siinä uskossa et jos kohta lauseyhteyteen ei sotkettais sanaa mutta, oli se jo melkoinen ihme. Nikon tuntien se olis varmasti hypännyt jo mun syliin ja tunkenut kielensä mun kurkkuun jos tämä olisi päättynyt hyvin.

"Mä vaan pelkään että muuttaako se sitten ihan kaiken?" se kysyi.

Mulla oli lieviä vaikeuksia tulkita tuota toteamusta. Pelkäsikö se kaiken muuttuvan vain siksi että mulla oli tunteita? Enhän mä yksinäni niille mitään mahtanut jos toisella ei ollut antaa niihin vastakaikua.

"Miks ihmeessä muuttais?" heitin sille vastakysymyksen.

Se katsoi mua vakavana ja otti kädestä kiinni. Yksipuolinen rakkaudentunnustus teki aina kipeää... silti tunteista vain oli kerrottava vaikka totuus repikin pientä sydäntä riekaleiksi. Vielä sata kertaa pahempaa oli se jos sä salasit ne tunteet ja pakotit pysymään piilossa. Se ei palvellut ketään.

"No, jos me seurustellaan niin kai asiat väkisinkin muuttuu?" se sanoi kysyvästi.

Se ei missään kohtaa ollut maininnut omista tunteistaan yhtään mitään ja nyt se puhui seurustelusta. Hidastapa nyt hieman...

"Siis.. sullako on myös tunteita mua kohtaan?" kysyin varovasti.

Tuskin se nyt muuten tuollaista olis puhunut mutta mä halusin kuulla Nikon sanovan sen ääneen. Mä en halunnut jättää mitään arvailujen varaan. En yhtäkään tulkinnanvaraista kysymystä käymättä läpi. Jokaisessa oli se pienikin erehtymisen mahdollisuus ja sitä mä kartoin viimeiseen asti.

"Kyllä mäkin oon suhun ihastunut" sen sanat sai väkisinkin hymyn mun huulille.

Tuo riitti mulle. Pidemmän päälle ihastus yleensä kasvoi rakastumiseksi jos tunteet sai vastakaikua ja toisen lähellä tuli oltua jatkuvasti. Niin mullekin oli käynyt... 

***

Saihan se Nikokin nyt vihdoin suunsa auki :)