Until we die✅

Aamuleikit

Keittiöstä kaikuvan kilinän ja kolinan perusteella muut olivat aamupalalla. Tai ei varmaan sellaisesta käsitteestä voinut enää edes puhua. Sama se mulle oli. Mä sain oman aamupalani sängyssä. Juuri sellaisena kuin olin halunnutkin. Niinhän sitä sanottiin et sitä saa mitä tilaa.. mun tilaukseni tuli juuri sellaisena kun mä sen halusinkin. Raakana ja kovana..

Siitä pienestä järjen äänestä huolimatta joka oli yrittänyt mulle tolkuttaa totuuden kertomista, me oltiin päädytty tähän. En mä pystynyt sanomaan sille ei. Saati sitten edes halunnut. Nyt mä yritin pitää sitä viimeistä järjen hiventä vielä päässäni vaikka Niko kaikkensa tekikin ajaakseen sen pois.

Mun pää hakkasi sen puiseen sängynpäätyyn mut en mä pikkujutuista viitsinyt valittaa. Ei se kuitenkaan sentään keittiöön asti kuulunut. Samaa ei voinut sanoa meidän nautinnon huokauksista... naapureilta saattaisi tulla sanomista.. puhumattakaan meidän nelihenkisestä kaveriporukasta oven toisella puolen.

Mun kädet juoksi Nikon kylkiä pitkin etsien epätoivoisesti paikkaa josta ottaa kiinni. Jostain mun oli kiinni otettava.. enää kauaa mä en kestänyt. Ei Nikokaan ilmeisesti enää kaukana ollut... sen verran kovaan tahtiin se liikkui. Tuo melkein jopa sattui... mutta pelkästään hyvällä tavalla.

Se painoi kämmenensä mun suun eteen, tukahduttaakseen mun vaikerointini. Eipä se niitä kokonaan peittoon saanut. Hiljennettyä toki, mikä sekin oli jo hyvä uutinen. Mä tiesin itsekin olevani ärsyttävän äänekäs sängyssä... mä vaan en osannut peitellä nautintoani. Eikä Niko siitä koskaan ollut valittanut. Mitä enemmän se sai mut vinkumaan, sitä tyytyväisempi se oli.

Se puri huultaan ettei huutaisi viime hetkillä. Tuskin silti kenellekään enää oli jäänyt epäselväksi mitä me täällä tehtiin. Joten sama se vaikka me oltais pistettykin ne kuuntelemaan rakkauden ääniä. Sellaisestahan nuo ei mitään tienneet... olkaa tyytyväisiä meidän puolesta jos edes jollain kävi flaksi. Vaikka sitten keskenään mutta mitä väliä sillä toisaalta oli.

Hetken se tasaili hengitystään mun kaulaa vasten ja irrotti viimein musertavan otteensa mun lanteilta. Hyvä jos murtumilta vältyttiin... se nosti katseensa muhun ja hymyili tyytyväisenä. Se kumartui painamaan kevyen suukon mun huulille ja siirtyi sitten pois mun päältä.

"Mä tuon sulle paperia" se sanoi virnistäen.

Naura pois vain... itsepä sait tulla mun sisälle. Ei sun tarvinnut jälkiä putsailla... vaikka toisaalta.. olisin mä keksinyt paremmankin vaihtoehdon kuin paperi. Kyllä mä tiesin että sä osasit käyttää kieltäsi...

"Ei sun välttämättä tarvii" huomautin.

Se katsoi mua epäuskoisesti hymyillen ja pudisteli päätään. En mä uskonutkaan sen tekevän niin... vaikka se jos joku tuon olisi kyllä voinutkin tehdä. Enemmän se kuulosti siltä mitä mä olisin saattanut tehdä. Mutta kai se meni myös toiseen suuntaan...

"Vai niin" se tokaisi ja kumartui painamaan huulensa mun alavatsalle.

Se taiteili kielellään muutaman koukeron mun iholle ennen kun lähti etenemään systemaattisesti jälkiä seuraten. Kylmät väreet juoksenteli ristiin rastiin pitkin mun kehoa sen tehdessä täsmällistä työtään. Sitä pitäisi kaksi kertaa miettiä mielessään oliko jokin idea hyvä vai ei, ennen kun sen meni sanomaan ääneen...

"Hoitele sä mut sitten ens kerralla" se kuiskasi ennen kun nosti kasvonsa takaisin mun omien tasolle. Älä suunnittelekaan sukeltavasi mun suuhun tuon jälkeen!

Se nuolaisi huuliaan virnistäen ja painoi hellän suukon mun otsalle. Saattoihan ne ongelmat tälläkin ratketa... ei sanoja välttämättä kaivattu. Ei ainakaan silloin kun teot puhui puolestaan. 

***

Tämmöne kiva iltasatu tähän väliin :)