Until we die✅

Minä vai joku muu?

Mä en ollut kuullut koko aamuna Nikosta yhtään mitään. Se ei ollut ilmoittanut itsestään enkä mä ollut kysynyt. Toivottavasti sillä oli kaikki hyvin... mulla vaan ei antanut ylpeys periksi mennä kyselemään siltä mitään. Saisi itse ilmoittautua sitten kun koki olevansa taas sen verran oma itsensä et puhumisesta ylipäätään oli edes mahdollista tulla jotakin.

Me oltiin sovittu et tänään pidettäis treenit ja yritettäis ihan tosissaan saada aikaan jotain fiksua. Mä tiesin et se oli paljon meiltä mut oltiin me siihen ennenkin pystytty. Oli meillä jo sentään kolme huikeaa albumia ulkona ja neljäs tuloillaan..

Joelilla oli heti aamupäivällä jokin juttu selvitettävänä ja näin ollen mä olin lähtenyt treenikselle yksin. Se tulisi perässä sitten kun saisi velvollisuutensa hoidettua. Nikosta tuskin oli tänään mitään apua... ehkä mä vain antaisin ylpeydelleni periksi ja soittaisin sille. Tai laittaisin edes viestiä... mä halusin kuitenkin tietää että sillä oli kaikki hyvin. Sen käytöksestä huolimatta mä halusin viestiä että välitin siitä huolimatta vaikka se olikin tehnyt inhottavasti.

Kävellessäni treenikselle mä olin näpytellyt sille yksinkertaisen viestin ja kysynyt oliko kaikki ok. Vastausta ei kuulunut koko matkan aikana mutta en mä jaksanut siitä vielä huolestua. Ehkä se oli nukkumassa vielä. Ei kello ollut kuitenkaan vasta kuin puoli yksitoista.

Parkkipaikalla ei näkynyt yhden yhtä autoa joten mä saisin varmasti olla hyvän tovin omissa oloissani. Ehkä se teki mullekin ihan hyvää. Prosessoida asioita hetken verran ja yrittää ymmärtää mikä toiseen oli oikein mennyt... siinä sitä taisi kerraksi ollakin pohdittavaa.

Mä kaivoin avaimet taskustani ja avasin treeniksen oven. Astuin sisään ja ensimmäinen asia mitä mä kuulin, oli jonkun hiljainen laulu. Eikä kenen tahansa laulu vaan Nikon.

Lovers don't know how to love but they know how the wound...

Nuo sanat olivat mun käsialaani. Tulevan albumin paras biisi. Tai ainakin mun mielestä. Jokaisella meillä oli omat suosikkimme ja mä pidin eniten tuosta. Mä en halunnut kertoa yhtään enempää etten mä vaan spoilannut mitään...

"Sä oot jo täällä" tokaisin ja painoin katkaisijasta valot päälle.

Niko säpsähti ja kääntyi mun suuntaan. Oli kaiketi niin omissa oloissaan ettei ollut kuullut mun tuloani. Se näytti väsyneeltä ja suoraan sanottuna aika surkealta. Mä tuskin paljoa menin arvailujeni kanssa metsään jos sanoin ettei se ollut kovinkaan montaa minuuttia saanut viime yön aikana unta.

Se tuli mun luo ja rutisti mut tiukkaan halaukseen. Mistäs nyt tuulee...

"Anna anteeks Joonas" se sanoi hiljaa.

En mä sille vihainen jaksanut olla. Mua lähinnä huoletti mikä siihen noin yhtäkkiä oli mennyt. Mikä sen ajatuksenjuoksun oli saanut poikkeamaan niin pahasti tieltä et se oli valmis satuttamaan poikaystäväänsä. Tai ennemminkin halusi satuttaa...

Mä painoin käteni sen vyötärölle ja työnsin hellästi kauemmas. Se katsoi mua surullinen ilme kasvoillaan. En mä tuollaista halunnut aiheuttaa... mä vaan halusin tietää mikä suhun oikein oli mennyt.

"En mä tarkottanut sitä.." se sanoi laskien katseensa lattiaan.

No se oli lohdullista kuulla. Mutta se ei silti poistanut sitä ettenkö mä olisi ihan oikeasti hetken verran pelännyt sitä. Miestä jota mun olisi pitänyt osata kutsua poikaystäväkseni. Miestä jota mun kaiken vähiten tässä maailmassa olis pitänyt pelätä.

"Mikä suhun oikein meni?" kysyin ihmeissäni.

Se pudisteli päätään ja näytti siltä kuin olis pidätellyt kyyneliä. Ainakin mä tiesin et se katui tekosiaan. Anteeksi se oli jo pyytänyt. Mitä mä vielä voin pyytää?

"Mä en todellakaan tiedä" se sanoi hiljaa.

Kunhan se tajusi ettei niin vain voinut tehdä. Vaikka mä olinkin mikä olin, en mä silti mikään lelu ollut. Mullakin oli tunteet. Ja kaiken lisäksi aika vahvat sellaiset.. varsinkin sua kohtaan.. juuri kun mä luulin olevani edes jonkin arvoinen, sä teit jotain sellaista mikä vei sen ajatuksen kauas pois.

"Niko, mä en oo enää pelkkä lelu jolle sä voit tehdä mitä tahdot" huomautin.

Mä nostin sitä varovasti leuasta ja pakotin katsomaan itseäni silmiin. En mä ollut valittanut kohtalostani ennen tätä.. mulle oli ihan ok olla sen leikkikalu silloin kun me ei oltu vielä yhdessä. Silloin kun ei ollut tunteita.. nyt niitä oli molemmin puolin ja tilanne oli täysin eri.

"Nyt mä oon sun poikaystäväsi.. ja jos sä haluat vain leikkiä, sit sun pitää etsiä joku toinen" tuon sanominen sattui. Totta kai mä tiesin että Niko välitti musta mutta sen oli vain kuultava mun itseni sanomana et nyt ei enää ollut kyse mistään leikistä. Nyt oltiin ihan tosissaan.

"En mä halua ketään toista" se sanoi.

Hyvä. Sillä en mäkään halunnut. Ei tämän niin olisi kuulunutkaan mennä. Meidän kuului olla yhdessä ja sillä selvä. Eri asia sitten vain oli että antoiko oma ajatusmaailma sille siunauksensa...

***

Ja TÄMÄKIN loppuu kohta :) Kerron myöhemmin tänään vielä et mitä on tuloillaan ::)