Until we die✅

Varjo menneisyydestä

Meidän välille oli laskeutunut painostava hiljaisuus. Mulla ei ollut hajuakaan mitä sanoa tai tehdä. Niko varmasti odotti mun tekevän seuraavan siirron sen saralla mutta mä vain en tiennyt mitä olis pitänyt tehdä.

Se oli sanonut ettei halunnut ketään muuta kuin mut ja kyllähän mä sen tiesin. Mun vain oli vaikea kaikin ajoin uskoa sitä. Mä kun olin tottunut siihen etten kelvannut kellekään omana itsenäni. Jätkien kanssa se oli aina ollut vähän eri juttu ja niiden kanssa mä tiesin oikeasti olevani jonkun arvoinen.

Sen jälkeen kun me oltiin Nikon kanssa alettu olemaan yhdessä, musta tuntui jollain tasolla epävarmalta. Meillä oli pitkä yhteinen historia lähes seksisuhteeksi muodostuneen juttumme kanssa joten olihan sitä kieltämättä vaikea tajuta et nyt mä olin sille jotain muutakin. Muutakin kuin se jonka puoleen käännyttiin kun kaivattiin fyysistä toimintaa makuuhuoneen puolella. Varsinkin eilisen jäljiltä...

"Mä en tiedä mitä muuta voin sanoa kun että oon pahoillani" Niko sanoi hiljaa.

Niin se oli sanonut jo useamman kerran. Ja kyllä mä uskoin sen vilpittömään pahoitteluun. En mä tarvinnut enää mitään vakuutteluja. Se vain oli saanut mun ajatukset sen verran solmuun tekosineen etten mä oikein tiennyt mitä edes ajatella.

"Mulla ei ole antaa selitystä sille käytökselle" se jatkoi päätään pudistellen.

Se mua juuri pelottikin. Totta kai mä luotin Nikoon mutta ei se poistanut epävarmuutta siitä että jos se tekisikin saman vielä uudestaan. Ja mitä jos musta ei olisikaan perääntymään eikä se kuuntelisi vaikka mä kuinka pyytäisin vaan tekisi juuri niin kuin itse tahtoisi... mä en todellakaan halunnut uskoa Nikosta sellaista mutta sen käytös vain sai mun nuoruuden traumat nousemaan pintaan. Niistä Nikolla ei ollut harmainta aavistustakaan... eikä oikeastaan kovin monella muullakaan. Vain Joel ja Olli tiesivät.

Me asuttiin Ollin kanssa junnuina samalla asutusalueella ja kuljettiin kerhosta asti samaa matkaa aina lukioon saakka. Joelin tultua kuvioihin meidän välit oli hieman erkaantuneet. Meidän välille kasvoi nopeasti todella tiivis suhde sillä meissä oli jo silloin paljon samaa.

Mä en todellakaan sysännyt Ollia syrjään Joelin takia. Jos joku sellaista kuvitteli! Sille oli alkanut kehkeytyä juttua yhden meidän luokan tytön kanssa ja se jaksoi jauhaa vain siitä. Totta kai mä olin onnellinen sen puolesta mutta samalla ihan helvetin katkera ettei mulla ollut ketään. Ihan kuin se nyt Ollin syy olisi ollut...

Mä muistin hyvinkin elävästi kuinka me oltiin Ollin kanssa riidelty aiheesta, sen peruttua meidän pitkään suunnittelemamme menon sen tyttöystävän takia. Mä suutuin koska se perui kaiken aina kyseisen muijan vuoksi. Ei sillä ollut muuta elämää. Se ei tiennyt enää mistään muusta mitään eikä se huomannut ketään muuta ihmistä. Mä saatoin kuulostaa katkeralta mutta mä vain ikävöin parasta ystävääni...

Sinä päivänä kaikki oli kääntynyt ylösalaisin. Mä itkin katukivetyksellä paskaa elämääni ja vihasin itseäni. Mä tunsin huonoa omatuntoa siitä mitä mä olin silloin Ollille sanonut. Se oli osunut arkaan paikkaan sanoessaan ettei kukaan tällaista säälittävää surkimusta haluaisi. Ja se oli oikeassa...

Mun surkutellessa paskaa elämääni, olin mä saanut seurakseni lukion viimeisellä luokalla olevan pojan, jota mä hädin tuskin edes tunsin. Sen verran vain mitä me koulun käytävillä oltiin nähty. Kasvot mä tunnistin mutta nimestä ei ollut silloin hajuakaan.

Se oli istunut mun viereen ja lohduttanut. Sanonut että kyllä kaikki järjestyy vaikka se ei edes tiennyt mistä oli kyse. Se oli ehdottanut että mentäis viikonlopun kunniaksi baariin mutta en kai mä alaikäisenä päässyt. Se itse oli täyttänyt juuri 18. Mä olin vasta keväällä peruskouluni päättänyt 15-vuotias kakara.

Mun tyrmättyä tuon ajatuksen se ehdotti josko mä tulisin sen luo. Se oli muuttanut toiselta paikkakunnalta peruskoulun jälkeen ja asui omillaan. Se lupasi tarjota yösijan ja kuunnella mitä mulla ikinä olikaan sydämellä. Ja minä sinisilmäinen olin uskonut kaiken mitä se sanoi.

Sen luona vietetyn yön jälkeen mä en enää milloinkaan luottanut ihmisiin samalla tavalla. Se oli muutaman kaljan juotuaan alkanut ehdotella ties mitä ja siinä kohtaa mä olin nähnyt parhaakseni lähteä kotiin. Se oli kuitenkin tarttunut mua käsivarresta ja käskenyt jäädä. Se halusi korvauksen siitä että oli joutunut kuuntelemaan mun ruikutusta tunti tolkulla. Ja sen se myös sai..

Mun epätoivoisista estely-yrityksistä huolimatta se oli ottanut mut väkisin ja vannonut että jos mä ikinäkään kertoisin kenellekään, se olisi viimeinen asia mitä mä sanoisin. Enkä mä ollut kertonut. En vielä tähän päivään mennessä.

Kun se vihdoin oli päästänyt mut menemään, mä olin lyyhistynyt rappukäytävään ja seuraava muistikuva oli sairaalasta. Olli istui mun vierellä ja vannoi tappavansa mua satuttaneen jätkän omin käsin. Mä olin ollut paniikissa ja vakuutellut sille ettei mitään ollut tapahtunut. Kaikki mitä mä olin sanonut oli harhaa.

Totuus oli kuitenkin se etten mä ollut sanonut yhtään mitään. Mulle selvisi vasta muutaman päivän jälkeen että Joel oli löytänyt mut kadulta tajuttomana ja pyytänyt Ollin apuun. Mä olin kai sitten kaikesta päätellen raahautunut rappukäytävästä kadulle omin voimin.

Ne oli soittaneet ambulanssin ja lähteneet sairaalaan mun mukaan. Pienten tutkimusten jälkeen lääkärit oli todenneet mitä oli tapahtunut ja kertoneet Ollille ja Joelille totuuden. Mä yritin väittää vastaan koska luulin kertoneeni tokkurassa asiasta itse. Sehän oli vannonut tappavansa mut jos kertoisin jollekin... mä luulen että nyt oli aika nostaa kissa pöydälle..

***

Nyt mentiin suoraan syvään päätyyn :)