Until we die✅

Sokeita

Keittiön kaapin kahva painoi mun selkää inhottavasti mut onneksi Nikon lempeä kosketus tasapainotti hieman. Sen kädet piteli hellästi mua vyötäröltä ja huulet liikkui mun omien tahdissa melko taidokkaasti. Keneltä lie oppinut nuokin taidot...

Se sai mut unohtamaan ajantajun täysin ja käsityksen siitä, missä me ylipäätään edes oltiin. Se taisi kuitenkin olla pelkkä sivuseikka.

Nikon irrottauduttua yhtäkkiä suudelmasta, mä jäin katsomaan sitä hämmästyksissäni. Ei kai tämä nyt vielä loppunut? Mun puolesta tässä olisi voinut olla ihan vaikka koko loppupäivän ilman sen suurempia vaikeuksia.

"Miks me ei olla tajuttu aiemmin?" se kysyi yhtäkkiä.

Sen silmät tuntui tikariakin terävämmiltä. Mutta en mä muutakaan voinut kun vain katsoa niitä. En mä saanut omiani irti niistä. Niin kertakaikkisen lumoavat ja hypnoottiset nuo olivat. Jos ne mun kohtalokseni koituivat, sen mä hyväksyin ihan mielelläni.

"Tajuttu mitä?" esitin vastakysymyksen.

Mun pääni ei ollut aivoilla pilattu joten turha olettaakaan et mä olisin älynnyt mistä se puhui. Toisaalta mitä tajuamista tässä enää muka oli. Tässä hetkessä kaikki oli hyvin. Siinä oli kaikki mitä me tarvittiin. Toisemme.

"Että meidät on tarkoitettu olemaan yhdessä" se sanoi.

Nuo sanat käänsi perhosparven ylösalaisin mun vatsassa. Niin mahtavalta se tuntui kuulla. Puhumattakaan siitä et se oli täysin totta. Ja mikäli mä vähääkään lähipiiriäni ja meidän rakasta fanikuntaamme tiesin, olivat ne kaikki sadan prosentin varmuudella samaa mieltä.

"Ehkä me ollaan oltu vaan niin sokeita" vastasin.

Kiedoin käteni Nikon niskaan ja katsoin hymyillen sen vakavia kasvoja. Se oli yhtä kaunis, oli se sitten vakava tai hymyilevä. Kaikki kävi mulle. Pääasia et mun kanssa sen oli hyvä olla. Sama toimi myös toiseen suuntaan.

"Sokeita rakkaudelle" se sanoi.

Niin.. kai asian saattoi tuollakin tapaa ilmaista. Monesti se kaikki mistä sä olit aina salaa haaveillut, löytyikin ihan läheltä. Oikeastaan niin läheltä et sitä ei ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi.

Huulet joita mä jo niin pitkään olin himoinnut, kääntyivät nyt hentoon hymyyn ja painautuivat hitaasti mutta varmasti mun omia vasten. Niistä mä en löytänyt yhtä ainutta epäkohtaa. Kuten en koko miehestä itsestäänkään. Ei siinä ollut sellaisia...

Jos kukaan ei ollut täydellinen, miten te sitten selitätte tuon? Jos mä en yhtäkään vikaa siitä löytänyt, silloin se oli täydellinen. Eikö?

"Milloin Blind Channelista tuli Love Channel?" kuului huvittunut kysymys jostain vähän matkan päästä. Se olikin harvinaisen hyvä kysymys. Ehkä meidän Violent popista olikin tullut Himin Love metal... Ei... ei!

"Joel, anna toisten olla" moitti toinen ääni edellisen suunnalta.

Mä irtauduin Nikosta ja katsoin meidän seuraan saapunutta kaksikkoa. Pieni mustahiuksinen mies hymyili tyytyväisenä roudatessaan tavaroita eteisestä sisälle päin. Pitkä blondi puolestaan näytti samaan aikaan sekä epäilevältä että siltä kuin olis yrittänyt pidätellä naurua. Naura pois vaan jos siltä tuntui...

"Kateus tuoksahtaa tänne asti" Niko tokaisi virnistäen ja kietoi käsiään entistä tiukemmin mun ympärille. Joel pyöräytti silmiään ja pudisti päätään huvittuneena. Se vaan ei suostunut myöntämään tosiasioita. Suosittelisin... niin se munkin elämänkatsomukseni oli muuttunut kun tajusin antaa itsepäisyydelle rukkaset ja avasin vihdoin ja viimein silmäni. Tässä nähtiin lopputulos.

"Joonaksesta en luovu mutta Aleksi taitaa olla vapaata riistaa" Niko sanoi virnistäen.

Mun oli vaikea kuvitella Joelia kenenkään meidän jätkien kanssa. Tai oikeastaan miespuolisen kanssa ylipäätään. Se vaan ei vaikuttanut siltä.. saattoi toki yllätyksiäkin tulla mutta vaikea mun oli uskoa siitä.

"Ja Tommi" Aleksi tokaisi pyyhältäen Joelin ohi kantamukset mukanaan.

Niko katsoi muhun virnistäen ja mä taas en voinut olla katsomatta Joelin järkyttynyttä ilmettä. Juuri ne kaksi kenestä mä kaiken vähiten olisin voinut uskoa.. vaihtelu vain virkisti. Ei kai siinä mitään. Mua kun oltiin aina parittamassa kaikkien kanssa... mistä lie mahtoi johtua? 

***

Mennään eteenpäin :)