Lunan veri ~ Kirja 1 ✔

Luku: 23 : Veri

Uus kirja: Puolijumala nimeltä Kaisla; on julkaistu!

***

Sinä päivänä kaikki muuttui Beroonissa. Ihmisiä pelotti joten he pysyivät kodeissaan ja liikkuivat vain ryhmissä. Kukaan ei uskaltanut mennä minnekkään yksin. En nähnyt Ashia kahteen päivään. Hänellä oli kokoajan hirveä kiire kriisitilanteen takia ja onglemia pitää lauma rauhallisena ja koossa.

Vaikka kaupungin kellot olivat soineet niin vaara ei ollut ohi.

Silti mä olin ulkona. Juokseminen ja lenkkeily sai minut ajattelemaan kunnolla. Kuljin pientä metsäpolkua ja nautin auringosta joka pilkahteli aina välillä puiden läpi. Kuuntelin kuinka linnut lauloivat ja tunsin hennon tuulen ihollani.

Hertta haukahti vierelläni ja alkoi juoksemaan polulta pois syvemmälle metsään.

"Hertta ei! Tule takaisin!" Huusin kun otteeni lipsui talutushihnasta ja Hertta pääsi vapaaksi.

Lähdin juoksemaan sen perään ja onnekseni Hertta ei mennyt kauas. Se painoi päänsä puskaan ja tepsutteli sitten luokseni. Ensin katsoin että Hertalla oli suussaan paksu keppi, mutta tunsin kauhun valtaavan kehoni, kun huomasin mitä Hertalla oli oikeasti suussa.

"Hertta... Irti." Sanoin ääni väristen ja otin puhelimeni taskustani.

En kerennyt edes valita Ashin numeroa, kun kuulin äänen takanani: "Mitä sinä teet?" Pyörähdin ympäri ja näin Ashin seisovan takanani kädet nyrkissä. Hänen valkoisessa paidassa oli verta ja hänen hiuksensa olivat sekaisin.

"Minä... Oletko kunnossa?" Kysyin hiljaa.

"Joo. Tappelu vain." Ash sanoi matalalla äänellä. "Tule. Vien sinut kotiin." Ash sanoi tarttuen minua kädestä hieman liian kovaa. "Nadja...?" Ash mumisi kurkatessaan olkani yli.

"Hertta löysi sen..." Kuiskasin ja tunsin kyyneleen vierivän poskeani pitkin.

Siinä maassa Hertan jalkojen edessä oli käsi... Ihmisen käsi.

Ash astui eteenpäin ja tuuppasi kenkänsä kärjellä käden ympäri niin että se oli kämmen alas päin. "Emilia." Ash huokaisi. "Tunnistan sormuksen. Perkele Nadja! Sinun ei olisi pitänyt löytää sitä. Eikä tulla ulos. Tähän sekaantuminen ei ole turvallista." Ash sanoi vihaisesti. "Minä hoidan tämän... Saatan sinut kotiin jotta olet turvassa. Älä puhu tästä kenellekään okei? Me emme halua aiheuttaa paniikkia.... Älä huoli." Ash rauhoitteli minua koko matkan kotiin mutten voinut estää kyyneliä valumasta poskilleni. "Nadja minä rakastan sinua. Haluan vain että sinä olet turvassa. Älä enää lähde kotoa." Ash kuiskasi hiuksiini, kun hän halasi minua etuoveni luona. Sitten hän lähti.

Astuessani sisään tunsin olevani transsissa. En puhunut mitään. Olin vain hiljaa. En kertonut Evanille Hertan löydöstä vaikka hän useasti kysyi mitä tapahtui.

Minä vain odotin että Ash ilmoittaisi kaupungille Emilian ruumiin... palasen löydöstä. Mutta mitään ei kuulunut. Kaksi päivää kului eikä kukaan vieläkään tiennyt asiasta. Peittelikö Ash sitä?

'Entä tänään? -Nadja' Kirjoitin tekstiviestin Ashille ja lähetin sen.

'En kerkeä. Anteeksi. -Ash' Tuli nopea vastaus joka sai minut rojahtamaan Evanin viereen sängylleni. Odotin yhä selitystä Ashiltä viimeaikaisista tapahtumista.

"Kaikki ok?" Evan kysyi.

"Ei. Ashillä ei vieläkään ole aikaa mulle. Sillä on vielä aika paljon selitettävää. Mua vaan pelottaa että sille käy jotain..." Huokaisin.

"Älä huoli. Ash jos kuka tästä selviää." Evan sanoi vittuuntuneena ja pyöräytti silmiään.

"Onko sulla kaikki ok?" Kysyin nousten istumaan jotta näkisin Evanin paremmin.

"Vittu joo." Evan sanoi.

"Hei sä oot ollu ihan kyrpä nää kaks päivää. Ihan sama mikä sua kiristää, mut mä en ansaitse tätä jatkuvaa vittuilua." Sanoin. Evan oli ollut tosi hankala. Se puhui mulle rumasti, suuttui jatkuvasti ja välillä ignooraasi mua. Olin ollut tähän asti sille kiltti, mutta nyt riittää.

"No vitun Ash! Sä puhut siitä koko ajan. Ash sitä, Ash tätä. Blah blah!" Evan nousi vihaisesti istumaan viereeni ja otti tiukan otteen käsistäni. "Ilman sitä me... Me... Me voitais olla yhessä." Evan huokaisi ja katsoi maahan.

Päästin pienen yllättyneen henkäisyn huulieni läpi. Me emme olleet edes maininneet sitä suudelmaa... Miksi Evan nyt nosti sen esille kun oli päällä kriisitilanne?

"Sä olet eka joka on ollu mulle aina kiltti. Ainoa joka on välittänyt musta kunnolla... Sä vaan olet niin täydellinen."

"Usko pois mä en oo täydellinen. Mä juon liikaa kaakaota, mun suurin unelma on asua suklaa talossa, mä oon tosi huono matikassa, mä sairastun helposti ja mä käytän kaikki mun rahat vaatteisiin." Sanoin pyöräyttäen silmiäni.

Tuhahtaen Evan veti minut lähemmäs hymyillen vinosti. "Noi vaan tekee susta enemmän täydellisen ja sitäpaitsi: suklaatalo kuulosta mahtavalta. Ja mä rakastan kaakaota kans." Evan sanoi ja painoi ilman varoitusta huulensa omilleni.

"Etkö sä näe? Me kuulutaan yhteen." Evan mumisi.

"Evan mä en voi..." Huokaisin, mutta annoin Evanin painaa huulilleni uuden suudelman. Evanin ja minun välillä oli selvästikin jotain. En vain vielä tiennyt mitä. Ja tunsin oloni niin syylliseksi Ashin takia.

"Kyllä voit." Evan kuiskasi ja veti minut syliinsä. "Mä rakastan sua."

Silloin kuulin lasin särkyvän ja näin vain vilauksen mustista hiuksista kun Ash syöksyi ikkunan läpi huoneeseeni ja repäisi Evanin luotani. "Irti Nadjasta!" Ash karjui ja nosti Evanin kauluksesta seinää vasten niin ettei hänen jalkansa osuneet mahaan.

"Ash älä!" Huusin ja nousin pois sängyltäni juosten Evanin ja Ashin luo. Nappasin kiinni Ashin käsivarresta, kun hän veti sen taakseen aikoen lyödä Evania.

Evan oli valahtanut kalpeaksi ja tuijotti Ashia pyörein silmin näyttäen kauhistuneelta.

"Älä satuta sitä!" Huusin ja Ash pyörähti ympäri.

"Suojeletko sinä häntä?! Nadja sinä olet minun! Olet minun Lunani! Sinä kuulut minulle." Ash huusi.

"Ash lopeta!" Huusin uudelleen.

"Älä puutu tähän Nadja!" Ash karjaisi ja tuuppasi minut taaksepäin niin että rojahdin maahan ja löin pääni sängyn kulmaan.

Kuulin kuinka Evan huusi nimeäni ja näin sameasti kuinka hän rimpuili Ashin käsissä. Tunsin kuinka jotain valui päästäni ja haistaessa raudan, tiesin sen olevan verta joka pilaisi valkoisen karvamattoni.

Kosketin päätäni ja vetäessäni käteni takaisin sitä koristi punainen veri. Minua huimasi eikä katseeni tarkistunut. Näin kuin likaisen kameranlinssin läpi.

Näin kuinka Ash kääntyi ympäri, viskaisi Evanin pois ja riensi luokseni. Hänen vahvat kätensä kiertyivät ympärilleni ja näin kuinka hän kaivoi kännykkänsä esiin ja soitti ambulanssin. Vielä ei ole liian myöhäistä.

"Nadja anteeksi." Ash kuiskasi.

"Ei se mitään." Sanoin heikosti takaisin. "Pidäthän huolta Nutellasta ja Hertasta? Ja annat mun puolesta pusun mun tulevalle pikkuveljelle, kun se syntyy?" Mumisin ja hymyilin hieman ja tunsin kyyneleen vierähtävän poskellani.

Sitten maailma muuuttui mustaksi ja silmäni sulkeutuivat. Lunan veri valuu...

Seuraava asia mitä tunsin oli kipu. Pelkkä kipu. Se valtasi ruumiini ja aiheutti kouristuksia. Koko maailma oli minulle pelkää sumua ja ainoa asia mihin pystyin keskittymään oli, että minun pitäisi taistella.

Kun avasin uudelleen silmäni näin kuinka koko eelämäni vilisi silmieni edessä, kuin nopeutettu elokuva ja tajusin totuuden: Minun nimeni on Nadja Moon ja tämä oli minun tarinani. Tarkemmin elämäni viimeiset kuukaudet siihen asti, kun kuolin silelunkumppanini toimesta, hänen syliinsä enkä tuntenut mitään katumusta siitä miten olin elänyt elämäni. Koska loppuen lopuksi minulla oli hymy huulillani kun kuolin...

***
Älkää tappako mua!
Anteeks XD XD XD
Mähän varotin. BuaHahahahhahaha!