4.

1.6K 97 72
                                    

~Joel~
Juoksen puiston polkua pitkin. Lihaksiani pistelee, mutta en hiljennä tahtiani. Haluan unohtaa kaiken. Juosta pakoon. Harmi, ettei se onnistu noin vain. Menisipä elämä niin. Voisinpa vain juosta karkuun aina, kun jokin asia ei natsaa. Mutta ikävä kyllä, jos juoksee tarpeeksi kauan pakoon, saman asian löytää vielä edestään. Kiristän tahtiani. Kylmä ulkoilma iskee päin kasvojani. Sitten ihan yhtäkkiä mieleni päättää lopettaa tämän juoksemisen. Pysähdyn ja menen istualteen keskelle polkua. Ei täällä onneksi ole muita ihmisiä. Katson jalkojani, jotka tärisevät. Kaadun makuulteen. On tähtikirkas yö. Katson tähtiä. Ne loistavat aina toinen toistaan kirkkaammin muuten pimeällä taivaalla. Miksi elämäni meni tähän? Mitä tein, että elämäni lähti menemään päin helvettiä? "Helvetti!" huudahdan. Pistän toisen käteni nyrkkiin ja lyön jäistä maata. Miksi edes synnyin? Mikä tarkoitus elämälläni on? Olen vain pienen pieni osa tätä suurta massaa. Suljen silmäni. Pakkanen hiipii kehooni. Hengitykseni on raskas. Jalkani tärisevät edelleen. Voisinko vain nukahtaa tähän. Nukkua sata vuotta niin, kuin se prinsessa siinä eräässä sadussa. Toivoa, ettei kukaan herätä minua, koska en jaksa yrittää elää. Elämä on niin saatanan vaikeaa. "Joel?" kuulen tutun äänen. Avaan silmäni, mutten nouse. En jaksa. En jaksa nousta. En jaksa välittää, vaikka nyt viimeistään on selvää, etten ole kunnossa. Näen tutut kasvot yläpuolellani. Siniset silmät tuijottavat minua huolestuneina. "Mä en oo kunnossa, Joonas. Mä oon ihan vitun rikki", sanon. Tunnen kyyneleet silmissäni. Nostan toisen käteni ja kosketan kyyneltä. Minä itken. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen, minä itken. Se alkaa itkettää vain entistä enemmän. Kyyneleet valuvat silmistäni. Ne ryöppyävät silmistäni voimalla eikä loppua näy. Kaikki näiden vuosien tuska valuu nyt kyynelien mukana. Joonas istuu maahan ja vetää minut istualleni. Hän kietoo kätensä ympärilleni. Tarraan hänen paidan rintamuksesta kiinni ja itken. "Äääääärh!" huudan. Joonas ei hätkähdä sitä. Hän vain tiukentaa otettaan minusta. Huutoitken häntä vasten. Hänen paita on märkä kohdasta johon itken. Joonas alkaa tuudittaa minua hennosti ja pienin liikkein. Tunnen oloni pieneksi lapseksi. Joonaksen tuuditus kuitenkin rauhoittaa ja pikkuhiljaa itkuni laantuu. "Haluutko sä kertoo, mikä sulla on?" Joonas kysyy hiljaa silittäen selkääni. Pudistan päätäni. Istumme hiljaa keskellä puiston polkua. Tämä on onneksi syrjäisempi polku, joten täällä ei ole ihmisiä. "Miks sä olit täällä?" kysyn hiljaa. "Mä kävin ostamassa tupakkaa ja päätin kävellä puiston läpi kotiin. Sitten kuulin tutun kuuloisen huudon ja tulin kattomaan", Joonas kertoo. Nyökkään. "Täällä on aika kylmä, joten mitä, jos lähettäis", Joonas ehdottaa. Nyökkään taas. Ei minulla ole voimia puhua. Joonas työntää minua hieman kauemmas itsestään ja nousee sitten varovasti seisomaan. Hän ottaa käsistäni kiinni ja auttaa minut seisomaan. Jalkani tärisevät edelleen hieman. "Ja sä tuut mun luokse", Joonas sanoo. Hän kuulostaa siltä, että minulla ei ole paljon valinnan varaa, joten tyydyn taas jälleen nyökkäämään. Joonas kiertää toisen kätensä lantionilleni sivuttain ja nostaa minun vasemman käden harteilleen ottaen siitä kiinni. Hän alkaa kävellä kohti kotiaan minä kanssaan. Katson hänen kasvoja. Ne ovat kauniit. Miksen ole koskaan kiinnittänyt niihin huomiota? Hänen siniset silmät ovat, kuin meri. Meri on kiva asia. Paitsi merellä -ainakin rannikoilla- on luultavasti lokkeja. Lokit eivät ole kivoja.

~~~
Sanoja 488
~National heroes~

Joonas&JoelNơi câu chuyện tồn tại. Hãy khám phá bây giờ