31.

1.1K 94 22
                                    

~Joel~

Joonas harjaa hiuksiani musiikin soidessa taustalla. Vedän puhtaan asunnon tuoksua keuhkoihini. Olimme siivonneet ja käyneet suihkussa. Nyt Joonas selvittää takkujani, joita oli kertynyt mukava määrä tuon huonomman jakson aikana. En tajua, mistä sekin yhtäkkinen paha olo oikein tuli. Kaiken piti olla hyvin. Kaikki oli, mutta sitten yhtäkkiä ei enää ollutkaan.

Onneksi nyt voin jo paremmin. Ainakin näinä parina päivänä. Toki paha olo koittaa välillä ottaa vallan, mutta silloin keskitän ihan kaiken huomioni vain Joonaksen. Pelkkä Joonaksen ajattelu rauhoittaa jo kummasti. Jokainen ihminen tarvitsisi oman Joonas Porkon elämäänsä. Ja jos joku kehtaa väittää vastaan, haastan hänet oikeuteen maailman suloisimman olennon hirveästä vähättelystä.

"Voitaisko me mennä käymään mun vanhemmilla ens viikolla?" Joonas kysyy havahduttaen minut tähän maailmaan. "Kyl se mulle sopii", sanon. Hyvä, että Joonaksella on hyvät välit perheeseensä. Hän ansaitee sen. Hän jos joku ansaitsee kaiken hyvän elämäänsä. Siinä mielessä minun ei kuuluisi olla osa hänen elämäänsä... Nyt Joel! Ryhdistäydy. Älä anna ajtuksiesi ottaa valtaa. Muuten ne syövät sinut sisältä.

"No niin. Nyt sul on taas selvät hiukset. Hitto, että nää onki pehmeet", Joonas puhelee. Hän silittää hiuksiani. Käännyn hänen päin ja hymyilen. Joonaksen ehkä turhanpäiväinen puhelu ja positiivinen olemus saa minut itsenikin uskomaan, että vielä minulla on mahdollisuuksia elää hyvin ilman koko aikaista pahaa oloa. Ei olisi ilman häntä. Ilman häntä olisin tippunut jo pimeyteen. Kirjaimmellisesti. Jos hän ei olisi silloin juossut sinne koskelle, olisin tippunut kylmään ja tummaan veteen. Vedestä olisi tullut ikuinen lepo sijani. Onneksi niin ei käynyt. Nyt kun ajattelen, olin todella helvetin epäreilu Joonasta kohtaan. Hän koitti auttaa minua ja pitää minut elossa, mutta minä menen ja melkein hyppään sillalta alas. Enhän minä mitään tunteilleni ja teoilleni voinut ja pitäisi ehkä ajatella itseäni, mutta ihan oikeasti. Niin minä sitten kiitin häntä...

"Mitä mietit?" Joonas kysyy ja siirtää kätensä hiuksistani poskelleni ja silittää sitä hennosti. "Sua ja sitä kuinka epäreilu olin, kun meinasin hypätä ja jättää sut tänne", sanon suoraan. Joonas katsoo minua ja hymyilee hieman surullisesti. "Älä ajattele mua tossa asiassa. Pää asia on se, että sä voit nyt hyvin. Voitko sä nyt hyvin?" Joonas sanoo lisäten loppuun kysymyksen. Mietin kysymystä. Kyllä minä nyt voin. Ja Joonaksen kanssa en voisikaan täyteen pimeyteen enää tippua.

"Sun kanssa just nyt, mä voin hyvin", sanon hiljaa ja katson Jonaksen sinisiä silmiä. Niistä välittyy huolenpito, rakkaus ja välittäminen. Miten koskaan edes saatoin ajatella oman pumpuli poikani jättämistä yksin tänne kylmään maailmaan. Tai siis olisihan hänellä ollut muut jätkät ja häneen perhe emmekä me edes seurustelleet silloin, mutta joka tapauksessa.

"Ja mä oon aina täällä sua varten. Sä voit aina puhua mulle. Ei oo pakko, mutta saat", Joonas sanoo hymyillen. Nyökkään itsekin hieman hymyillen. Lasken käteni Joonaksen lantiolle, kaadun sohvalle makaamaan ja vedän hänet päälleni. Joonas katsoo kasvojani hetken ja painaa sitten huulensa omilleni. Ne liikkuvat hitaasti omillani. Olenko koskaan kertonut kuinka helvetin hyvä suutelija Joonas on? Eikun! Ei mitään... Ette kuulleet äskeistä. Joonas on surka suutelija. Ei kannata testata. Ainakaan, jos et halua vihaista Hokkaa perääsi... Siitä ei seuraisi mitään kaunista. Ei sitten mitään. Vain ruma katastrofi. Joten pitäkää näppine erossa minun pumpuli pojastani!

~~~
Sanoja 500
Olen hieman hukassa tän ficin kanssa :')
Oon hukassa oman elämän kanssa

Joonas&JoelWhere stories live. Discover now