Joonas&Joel

6.

~Joel~
Herään jonkun lämpimän päältä. Avaan silmäni ja tajuan makaavani Joonaksen päällä. Hän nukkuu edelleen. Mietin hetken, mitä teen täällä, kun edellis illan tapahtumat palaavat mieleeni. Joonas löysi minut puistosta ja kerroin hänelle, että en ole ookoo. Hän toi minut tänne ja näki käteni, kun otin hupparini pois. En pääse tästä enää karkuun. Pitikin lähteä eilen asunnostani ulos. Jos olisin vain jäänyt sinne, Joonas ei olisi saanut tietää mitään. Olisin luultavasti päätynyt viiltelemään, mutta olisin silti päässyt helpommalla. Nyt Joonas varmasti odottaa selitystä ja joudun kertomaan hänelle omgelmistani. En halua rasittaa häntä niillä. Ne ovat minun omia henkilökohtaisia omgelmia ja minun pitää kestää ne itse. Jos vain häipyisin nyt, kun Joonas nukkuu vielä. Sanoisin hänelle, että eilen oli vain jonkin sortin mental breakdown ja kaikki on ihan fine nyt. Nousen varovasti pois Joonaksen päältä istumaan hänen viereen. Tuskin enää pääsisin pois tästä sotkusta, mutta eikö kannattaisi yrittää. Ehkä minun on aika koittaa päästä tästä ihan koko sotkusta pois. Niin ettei minun enää ikinä tarvitse kärsiä ja miettiä, mikä minussa on vikana. Nousen sängystä pois ja vedän housut jalkoihini. Otan hupparin käsiini ja hiivin makuuhuoneen ovelle. Vedän hupparin ylleni ja avaan hiljaa oven. Juuri, kun olen poistumasta huoneesta, kuulen tutun äänen kysyvän: "Mihin sä oot menossa?" Manaan hiljaa mielessäni. Käännyn Joonakseen päin. Hän istuu sängyssä ja katsoo minua tarkkaavaisella ilmeellä. "Mä olin menossa vessaan", valehtelen. "Joel. Sä tiiät, ettei toi mee läpi. Sä olit karkaamassa", Joonas sanoo hieman surullisen kuuloisena. Miksi hän on surullinen? "Joonas, vaikka mä olisin valmis kertomaan eilisestä, mä en halua kuormittaa sua. Nää on mun omat ongelmat ja mun pitää selvittää ne yksin", selitän hiljaa. Joonas nousee sängystä pois ja kävelee luokseni. Hän nostaa molemmat kätensä hartioilleni ja katsoo minua tiukasti silmiini. "Sä unohat ton asenteen nyt. Se on ihan ookoo pyytää apua. Kukaan ei pärjää aina yksin", hän sanoo tiukasti, mutta kuitenkin lempeästi. Katson hänen sinisiä silmiä. Rinnassani läikähtää jokin lämmin tunne. Mitä tämä oikein on? "Voisitko sä Joel olla niin kiltti ja koittaa edes kertoa mulle?" Joonas pyytää. Katson hänen silmiä, joista paistaa huoli. Huokaisen. Ehkä tämä auttaisi... Nyökkään pienesti. Joonaksen huulille nousee soma hymy. Katson hänen huulia. Ne näyttävät täydellisiltä. Sopivan kokoisilta ja ne kaartuvat nätisti. "Mennää olohuoneeseen niin sä voit kertoa siellä", havahdun Joonaksen ääneen. Nyökkään. Joonas laskee kätensä pois hartioiltani. Käännyn ja poistun huoneesta. Eteisen sijasta suuntaankin nyt sitten olohuoneeseen. Istun sohvalle ja katson käsiäni. Näprään sormiani hermostuneena. Joonas istuu viereeni ja laskee toisen kätensä minun omien päälle. "Kerrot vaan ihan rauhassa", hän sanoo hiljaa. Nyökkään ja vedän syvään henkeä. Suljen silmäni hetkeksi ja aukaisen sitten suuni. "Kylhän sä sen taidat tietää, että en oo väleis mun perheeseen", aloitan. Joonas nyökkää. "Nää mun ongelmat alko jo sillo kauan sitten, kun mä asuin vielä kotona. Mun perhe varmaan vihas mua, koska ne aina joko haukku mua tai käyttäyty, kuin mua ei olis olemassakaan. Mä kuitenkin vaan annoin olla enkä välittäny. Purin sen vaan juomiseen ja soittamiseen. Sit mä tulin öö. Mä- öö-", kerron ja alan takellella. En ole kertonut jätkille seksuaalisesta suuntautumisestani. En sen jälkeen, kun perheeni ei hyväksynyt minua. Ei kukaan muu, kuin he tiedä, että olen homo. "Kerro vaan. En mä tuomitse sua", Joonas sanoo lempeästi. Säilyisiköhän tuo lempeys hänen äänessä, vaikka kertoisin olevani homo? Nielaisen. "M-mä tulin kaapista u-ulos niin ne he-heitti mu-ut pi-pihalle", kerron. Katson käsiäni. Jännittää ihan helvetisti. Sydämeni hakkaa lujaa. "Okei. Mä kyllä hyväksyn sut. Varmasti kaikki jätkät hyväksyy sut", Joonas sanoo. Nostan katseeni ja katson häntä. Hänen huulilla kareilee pieni hymy. Huokaisen hieman helpotuksesta. Nyökkään. "Sen jälkeen, kun mut heitettiin pihalle, hommasin töitä ja asunnon. Mun päivät alko mennä päin helvettiä. Mä uskottelin itelleni, ettei sillä oo mitään väliä, vaikkei mun perhe tykkää musta. Väitin, että mä en tarvitse heitä. Sit mä vaan romahdin. Mä aloin viillellä ja mä patosin kaikki mun tunteet mun sisälle. Mä en antanu itseni itkee enää. Pari vuotta sitten tähän tuli myös mukaan syömättömyys", jatkan kertomista. "Siis kuinka kauan tätä on jatkunut?" Joonas kysyy. "Kymmenen vuotta", vastaan vaisusti. Tunnen kyyneleet silmissäni. Eilinen ilmeisesti avasi kyynelkanavani ja nyt itken helpommin. Joonas kaappaa minut käsiensä suojaan, kun tajuaa, että itken melkein. Kyyneleet alkavat valua silmistäni. Kiedon käteni varovasti hänen ympärille ja itken. Puristan silmäni yhteen.

~~~
Sanoja 697
Paskat minä jaksanukkaa mitää taukoa pitää😀😂