29.

1.3K 96 26
                                    

~Joel~
"Joel. Mä aattelin, että kun huomenn on uus vuos niin me voitais siivota sun kämppä. Saisit vähän niinkuin uuden alun", Joonas sanoo. Käännän katseeni häneen. Huulillani ei ole hymyä. Ei ole ollut koko päivänä. Kaikki tuntuu vain kaatuvan päälle taas vaihteeksi. En minä saa uutta alkua siivoamalla kämppääni. Ei se vain mene niin, vaikka kuinka haluaisin. "Mm... Voitais me kai. Ei sun oo kyllä pakko. Ei se oo sun ongelma", sanon. Joonas katsoo minua ja pudistaa päätään. "Joel. Sun ei tarvii edelleenkään jäädä yksin niiden ongelmien kanssa. Mä autan sua", hän sanoo ja hymyilee minulle surullisesti. Häntä surettaa, etten edelleenkään ota hänen apua vastaan ilman, että kyseenalaistan ensin sen avun tarpeen. En vain ole hyvä ottamaan apua vastaan. En voi sille mitään. Siitä tulee ikävä olo. Tarve pyydellä anteeksi vaivaa. Enkä minä jaksa ja halua pyydellä koko ajan anteeksi. Silti teen sitä toisinaan aivan liikaa. Uskotteko? Minä Joel Hokka pyytelen liikaa anteeksi. Uskokaa tai älkää. Näin siinä vain pääsee joskus käymään. "Mennäänkö me siivoomaan nyt heti?" kysyn, koska en jaksa alkaa väitellä auttamisesta. Joonas nyökkää, joten nousen sohvalta. Menemme eteiseen ja siitä rappukäytävään Joonaksen avattua ovi. Minä nappasin asuntoni avaimet mukaan ja avaan nyt ovea, jossa lukee Hokka. Olen käynyt täällä ainoastaan hakemassa postin. Muuten olen pysynyt täältä aikalailla pois. Hämärä ja pölyinen asunto ottaa minut vastaan. Tulee huono-olo. En oikeasti pysty tämän vertaa pitämään itsestäni ja asioistani huolta. Kävelen peremmälle asuntoon. Täällä on sotkuista. Astioita ei ole paljon yhtään sattuneista syistä. Vatsassa velloo ikävä tunne. Kurkkua kuristaa. Haluaisin työntää Joonaksen ulos asunnosta. Sanoa, että pärjään kyllä yksinkin. Saan siivottua tämän yksin. Hävettää. Miten olen päätynyt tähän pisteeseen? Ihan oikeasti. "Okei. Kerätään eka kaikki tavarat lattioilta paikoilleen. Sit pyykit ja tasot. Ja sit imurointi ja luutuuminen", Joonas luo listan. Katson häntä. Hän ei näytä olevan moksiskaan asunnon tilasta. Ehkä aliarvioin hänet. En edes tiedä miten, mutta jotenkin. En minä tiedä. Joku on potkinut minut ulos omista aivoistani. En saa enää ajatuksistani, tunteistani tai teoistani selvää. Pitäisi päästä takaisin, mutta se on helpommin sanottu, kuin tehty. Se ei vain ole noin vain päätettävissäni. Joutuisin ensin etsimään avaimen ja sitten testata, ettei lukkoa ole vain vaihdettu. Joonas kävelee ohitseni ja käärii hupparinsa hihoja. "Mä voisin alottaa olkkarista. Alotatko sä, vaikka sun huoneesta?" Joonas ehdottaa. Nyökkään ja käännyn ympäri. Katoan huoneeseeni. Painan valot päälle valokatkaisimesta. Katson sänkyä, jossa on peitto ja pari tyynyä mytyssä. En edes muista, milloin viimeksi lakanat on vaihdettu. Katseeni lipuu lattiaan. Likaisia vaatteita. Joitain verisiä papereita. Kaapin ovet ovat auki. Kaappi kuitenkin on aika tyhjä, koska suurin osa sen vaatteista lojuu likaisina lattialla. Suljen huoneen oven ja valun sitä vasten. Hieron kasvojani käsiini. Vittu. Ei voi muuta sanoa. Huomaan puukon yöpöydällä. Tuijotan sitä. Vanhaa kumppania... Nousen hiljaa seisomaan ja noudan puukon. Palaan takaisin ovelle ja valun takaisin maahan. Joonas ei saisi tulla tänne nyt. Katson puukkoa. Anteeks että jätin sut yksin niin pitkäks aikaa. Nostan housuni lahetta ja lasken sukkaani. Epäröin hetken, mutta painan sitten puukon kuitenkin ihoa vasten. Niin tuttu tunne valtaa kehoni. Kipu leviää viillon ympärille. Jos vain vielä pari? Eihän siinä mitään pahaa olisi. Lopettaisin sen jälkee. Vielä tämän kerran. Sitten otan itseäni niskasta kiinni. Painan terän uudestaan iholle. Kolmannen, neljännen, viidennen... Lasken puukon lattialle. Katson ihoani. Veri valuu hitaasti. Kurottaudun ottamaan paperia ja painan sen viiltojen päälle. Nojaan päätäni oveen takanani ja annan ajatusten kadota. Keskityn kipuun ja tyhjennän mieleni. Vedän syvään henkeä nenän kautta ja puhallan sitten ulos. Aikani painettua paperia viiltoja vasten, verta ei tule enää paljoa. Vedän sukan takaisin paikoilleen ja lasken housun lahkeen. Voin tuntea viillot. En pääsisi niiltä rauhaan pitkään aikaan. Sitten teen sen uudestaan, koska ajattelen fuck it kerta tein sen jo aiemmin. Parempi tehdä nyt hetken aikaa näitä ja lopettaa sitten taas. Vähän niin kuin tupakan polttaminen. Lopetetaan, mutta sitten sorrutaan. Sitten sitä poltetaan ja pian päätetään, että lopetetaan uudestaan. En nyt sano, että se näin aina ja kaikilla menee. En todellakaan. Mutta se nyt vain oli hyvä vertauskuva. Nousen seisomaan ja huokaisen. Ehkä aloitan vain tämän siivoamisen. Ei tästäkään muuten pääsisi eroon.

_ _ _

Makaan sängyssä ja katson kattoa. Joonas on jo noussut. Hän sanoi, että nousisin sitten, kun jaksan. Mieli tekisi jäädä tänne koko päiväksi makaamaan. En jaksa nousta. Ei huvita. Ei huvita nähdä ketään. Ainoastaan ehkä Joonasta. Tuota itse aurinkoa. Ehkä pari sädettä onnistuisi tunkeutumaan tänne minunkin pimeyteen. Turha toive. Ei tänne mikään pääse. Olen vankilassa. Mustassa huoneessa, joka on äänieristetty. Huoneessa, jossa ei näe eteensä, jonka takia vain tyytyy makaamaan paikallaan. Katson kättäni. Sen ihoa. Rannetta. Asetan sen suuni eteen ja painan hampaat ihoon. Mitä minä teen? Puren itseäni. On se tässäkin sitten tosi iso järki... Painan hampaita kovemmin ihoa vasten. Se oikeasti sattuu, mutten halua lopettaa. Miksi lopettaisin? Vedän nenän kautta happea ja puren kovemmin. Lopulta minun on kuitenkin pakko lopettaa. Katson kohtaa, jossa näkyy nyt selkeä puremajälki. Minun itse tekemäni... Uusi tapa satuttaa itseäni näemmä. Käännän rannetta ja painan hampaani toiselle puolen, kuin äsken. Toistan saman. Tällä kertaa puren kuitenkin vielä vähän kovempaa. Lopetan ja katson rannetta. Kokeilen parilla sormella purema kohtia. Ne on kuumat muuhun ihoon verrattuna. Ne ovat myös kosketusarat. Hymähdän. Otan toisen käteni ja katson sen rannetta. Pian sekin saa jo käsittelyn. Nousen istumaan ja katson ympärilleni. Kai minä vain nousen. En minä voi pysäyttää aikaa, vaikka tekisin mitä. Vuosi vaihtuu, mutta mikään ei muutu. Ihan sama. Nousen seisomaan ja otan lattialta mustan hupparini. Vedän sen päälleni. Jäljet olivat alkaneet jo punoittaa, joten Joonaksen ei todellakaan tarvitsisi nähdä niitä. Poistun makuuhuoneesta ja laahustan keittiöön. Joonas istuu pöydän ääressä selaten puhelintaan. Hän nostaa katseensa minuun ja hymyilee. En hymyile takaisin. Hänhän oli sanonut, ettei minun tarvitsisi feikata hymyäni, joten mm...

_ _ _

Seison Joonaksen vieressä. Hän pitää kädestäni kiinni. Olemme väkijoukon perällä aika kaukana muista. Ilotulituksethan näyttivät vain paremmilta hyvällä välimatkalla. "Aika menee jotenkin tosi nopeesti", Joonas sanoo yhtäkkiä. "Mm...", mumisen. Niinhän se tekee. Joonas kääntää katseensa minuun ja katsoo minua hieman huolestuneenan. "Ooks sä kunnossa", hän kysyy. "Jooh... Vähän raskaampi päivä vaan", sanon ja vilkaisen häntä. Hän nyökkää. Vähän raskaampi päivä... Toinen päivä. Toinen päivä, joka on edellistä pahempi. Joonas puristaa kättäni, kun loppulaskennat alkavat. Joonaksen silmät tihkuvat innostusta ja puhdasta iloa. "Kolme! Kaksi! Yksi! Hyvää uutta vuotta!" kuuluu huuto. Ensimmäiset raketit ammutaan. Katson niitä. Ne ovat nättejä. En vain saa niistä kiinni niin kuin haluaisin. Muut toivottavat hyvää uutta vuotta, mutta minulle tämä ei ole hyvä. Ahdistaa vain. Vuosi vaihtuu, mutta siltikään mikään ei muutu. Aika vain jatkaa kulkuaan ilman, että kukaan voi pysäyttää sitä. Taas alkaa uusi vuosi, josta toivotaan parempaa. Mutta eihän jumalauta vuosi vaikuta siihen, oletko sinä iloinen ja hyvinvoiva vai meneekö sinulla paskasti. "Hyvää uutta vuotta", Joonas sanoo hymyillen. Käännyn häntä päin. Hän kietoo kätensä niskani taakse. Minä lasken omat käteni hänen lantiolle. Hän painaa huulensa minun omille. Vaikka tämä paska ei loppuisi, ainakin minulla on Joonas.

~~~
Sanoja 1121
jooh hyvää uutta vuotta näin myöhässä I guess...

Joonas&JoelWhere stories live. Discover now