Fuck the rules, i love you. (Finnish story)

Olisi pitänyt tulla aiemmin.

Maanantai. Se vituttava herätys soi 6.30.
Torkutan kymmenen minuuttia, jonka jälkeen matelen ylös. Puen, kävelen keittiöön, mutta minulla ei ole nälkä. Ei yksinkertaisesti.

Joten jätän syömättä.
Kävelen veljeni ovelle, ja koputan siihen.
"Mitä?" Kuulen huoneesta.

Avaan oven, "saanko tulla sun kyydissä kouluun?"

"Nojoo, miksei, lähetään viiden minsan päästä."
Veljeni vastaa.

Haen reppuni, ja sujautan kengät jalkaan.
Ajamme koululle, josta kipitän mantsan luokan eteen.

Tunnit menevät todella nopeaa, kaikki jotka kysyivät kädestäni, saivat vastaukseksi valheen että nyrjäytin sen eilen, ja siksi siinä oli sideharso.

Seuraavaksi olisi ruokailu, mutta mulla ei vieläkään ollut nälkä. Menin kuitenkin Miisan seuraksi ruokalaan, ja join vettä.

En voinut itselleni mitään, kun yritin etsiä katseella Lucasta. Mutta häntä ei näkynyt ruokailussa. Missä hän oikein oli?

Sama toistui tiistaina, Keskiviikkona, torstaina ja perjantaina. Aika juoksi maratoonia eteenpäin. Oikeasti, tuntui että kun heräsin menin jo uudelleen nukkumaan.

Tosin aina kyyneleet silmissä. En voinut olla ajattelematta Lucasia. Olin huolissani, mutta ne voinut tehdä asialle mitään.

En nähnyt lucasia kertaakaan ruokailuissa koko viikkona. Mutta en viitsinyt kysyä miisalta missä poika oli. aloin huolestua.

Sama jatkui vielä toisenkin viikon.

Olin itse aika huonossa kunnossa.
Toisena viikkona en enöö nukkunut öisin. Itkin koko yön. Ikävöin tuon pojan kosketusta. Kaipasin hänen ääntään.
Olin vitun väsynyt.

En syönyt. Ei minulla ollut nälkä, jonka takia laihduin aika paljon. Olen aina ollut aika laiha, joten se ei anakaan hyvää minulle tehnyt. Mutta en vain voinut sille mitään. En halunnut syödä. Menetin ruokahalun täysin.

Arvosanani laskivat, en pystynyt keskittymään.

Justin on hirveän huolissaan minusta. Sanon aina vaan että en saa nukuttua hirveän hyvin. Mutta ei Justin sitä usko.

Miisakin ihmettelee mikä minua vaivaa. Hänelle selitän samaa paskaa kun Justinille.

Oli sen toisen viikon perjantai. Miksi aina viikonloput menee tälläiseen?

Enää en voi vain miettiä. Päätin että menen koulun jälkeen lucasin kämpälle.

Äitille sanoin, että menen nuorisotalolle.

En voisi enää odottaa. Oli mennyt kaksi viikkoa! Enkä ollut nähnyt poikaa kertaakaan!
Mitä jos hän on tehnyt itselleen jotain?!

Viimeinen tunti loppui.

"Mitä teet viikonloppuna?" Miisa kysyi kun sidoin kenkiäni.

"Mul on pari menoo, kui?" Vastaan.

"Mietin vaan." Tyttö tokaisi hymyillen.
"Mut nähään sit taas maanantaina, moikka!" Hän vielä sanoi kun lähti kotiin.

Helmikuu oli juuri alkanut. Aurinko paistoi, ja lunta oli maassa.

Lähdin kävelemään Lucasin kämppää kohti.

Saavuin kerrostalon pihaan. Painoin ovikellosta numeroa 28, se oli Lucasin kämpän numero. Odotin, ja odotin että hän hyväksyisi ovipyyntöni, mutta ulko-ovi ei auennut.

Painoin toisen kerran, ei vieläkään.

"Lucas vittu avaa nyt!" Marisen.
Mitä jos hänelle on oikeasti käynyt jotain?!