En kaivannut koskaan yhtä paljon muiden ihmisten seuraa. Viihdyin yksikseni neljän seinän sisällä suojassa muiden katseilta. En ollut ujo, ehei. Kyse oli siitä, että vihasin ihmisiä. Muiden seurassa vanhat haavani tuntuivat avautuvan uudelleen ja uudelleen.
* * *
"Hei! Olen Lisa. Haluatko tulla istumaan viereeni? Siinä on vapaa paikka", kävin läpi puheeni, jonka olin mielessäni tätä hetkeä varten muotoillut. Halusin auttaa Rosea sopeutumaan uuteen kouluunsa. Halusin pyyhkiä nuo alaspäin valahtaneet suupielet, piirtää ne uudestaan osoittamaan ylös ja korjata tuo pieni virhe suuressa mestariteoksessa. Ja ennen kaikkea halusin oppia tuntemaan hänet.
Rose katsoi minua hermostuneena. Näin oman kuvajaiseni heijastuvan hänen tummista silmistään ja ihmettelin, miksi hänen silmänsä kimalsivat kuin tuhannet tähdet yötaivasta vasten. Tajusin vasta, kun hän käännähti kannoillaan ja katosi tyttöjen vessaan ovet paukkuen. Hienoa. Olin saanut hänet itkemään. Enkä edes tiennyt syytä. Jos olin jotain odottanut, niin en tätä.
Huokaisin ja palasin takaisin paikalleni. Kun vilkaisin tiskin seinustalla roikkuvaa kelloa, totesin, että Jennien pitäisi saapua kymmenen minuutin sisällä. Pidin silmällä myös tyttöjen vessan ovea, mutten nähnyt hänen tulevan sieltä ulos. Ovi kävi ainoastaan kerran, kun mölyävä parvi samantyylisesti pukeutuneita tyttöjä meni sisään, ja toisen kerran, kun he tulivat sieltä ulos. En ymmärtänyt, miksi heidän piti tukkia vessan käytävät norkoilemalla siellä koko konkkaronkka. Sillä tuskinpa heillä kaikilla oli todellista asiaa sinne.
Avasin puhelimeni, jolle olin hiljattain vaihtanut uudet kuoret vanhoista valkoisista räikeään pinkkiin. Väri kuvasi mielestäni itseäni aika hyvin, ja puki siksi myös puhelintani. Kahlasin läpi sosiaalisia medioitani ja minulta oli vähällä jäädä huomaamatta, kun tyttöjen vessan ovi kävi taas. Nopea vilkaisu sinne riitti kertomaan, ettei tulija ollut Rose. Katseeni harhaili takaisin näyttööni.
Monet muutkin kahvilassa olevat käyttivät puhelimiaan ja muita laitteitaan, enkä voinut olla ajattelematta, että nykynuoret viettivät liikaa aikaa netissä. En voinut tosin moittia heitä siitä, olinhan itse oikea kännykkäriippuvainen.
Sammutin puhelimeni ja laitoin sen housujeni taskuun juuri, kun Jennie astui sisään kahvilaan. Hän nyökkäsi minulle merkiksi siitä, että oli huomannut minut ja kiiruhti tiskille tekemään tilaustaan. Tajusin vaivaantuneena, että olisin voinut tarjota hänelle itse syntymäpäiväkahvit.
Mietin, miten Jennie onnistui näyttämään aina yhtä tyylikkäältä. Hän ei pukeutunut liian tyttömäisesti, muttei liian rajustikaan. Hänen tyylinsä kertoi, että hän oli itsevarma ja määrätietoinen kuningatar. Ei prinsessa, vaan kuningatar. Sillä sitä hän oli. Ja se oli yksi niistä ihailtavista asioista, joita sekä kadehdin että kunnioitin hänessä.
Jennie istahti tummansiniselle sohvapenkille minua vastapäätä laskien kupit käsistään pöydän kiiltävälle pinnalle. Hän antoi toisen höyryävän kupin minulle. Hän tiesi aina tasan tarkkaan, millaisen kahvini halusin; mustana. Jennie sekoitti juomaansa aina maitoa, osittain sen takia, että se nopeuttaisi jäähtymistä. Jisoo sen sijaan ei pitänyt kahvista ollenkaan. Muistelin huvittuneena sitä kertaa, kun olimme yrittäneet saada hänet juomaan kahvinsa. Hän oli nyrpistänyt nenäänsä litkulle ja saanut sen kurkustaan alas vasta siinä vaiheessa, kun hänen siihen kaatamansa maitomäärä oli muuttanut kahvin lähes valkoiseksi.
"Voin maksaa sinulle", sanoin ja kurotin käteni kohti laukkuani, joka nökötti vieressäni sohvalla. Jennie pudisti päätään.
"Ei, älä. Minä tarjoan. Olen sen sinulle velkaa aamuisesta."
YOU ARE READING
MUTED | chaelisa
Fanfiction❝Rosé oli itse hiljaisuus. Hänelle puhuessani minusta tuntui kuin olisin puhunut hiljaisuudelle. Kun sanoin hänelle niin, hän ei vastannut. Hän oli hiljaa. Ainoa ääni, joka hänestä lähti, oli hänen tasaisen hiljainen hengityksensä.❞ Tyttö nimeltä Ro...
