"Olen päättänyt jakaa teidät ryhmiin, jotta kaikki pääsevät mukaan eikä ketään jätetä ulkopuolelle", maantiedonopettaja sanoi korkealla äänellään ja tarkasteli kädessän olevia papereitaan teräväsankaisten silmälasiensa läpi. Hän karautti terävästi kurkkuaan vaientaakseen kommentit ja valitukset, joita tämän niskaan sateli. Ihailin hänen lujuttaan ja jämäkyyttään käsitellä painostavia tilanteita perääntymättä ja joutumatta naurunalaiseksi. Hän oli hyvin pätevä käsitelemään koulumme vaikeimpiakin oppilaita. Sen vuoksi luokkaamme laskeutui heti kuolemanhiljaisuus, joka oli niin syvää, että neulankin olisi kuullut tippuvan.
"Kiitos", hän sanoi hiljaa rikkoen vallitsevan hiljaisuuden. "Nyt kerron teille parit, joiden kanssa teette esitelmän yhdestä listassa olevista maista, jotka minä kohta näytän teille. Aikaa on kaksi viikkoa ja työ arvioidaan, joten tehkää se huolella. Saatte myös valita, teettekö sen mieluummin koneella vai käsin, ja kuvia saa liittää mukaan. Kysyttävää?" Opettaja kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta kukaan ei sanonut enää sanaakaan.
Koska istuin miltei kiinni opettajanpöydässä, saatoin nähdä hänen pienen kätketyn hymynsä, jota hän ei edes viitsinyt peitellä. Tiesin, mitä se tarkoitti; me kaikki tiesimme. Hän oli valinnut pareiksi juuri ne ihmiset, jotka eivät sietäneet toistensa seuraa, ja perusteli asian sillä, että 'kaikenlaisten ihmisten kanssa on tultava toimeen'. Tosiasiassa hän nautti siitä, että sai ärsyttää meitä tahallaan, minkä takia hän ei ollut erityisen pidetty. Mutta ankaran kurinsa ja auktoriteettinsa vuoksi häntä ei haluttu vastustaa.
Opettaja käänsi katseensa takaisin paperiin. "Hyvä on sitten. Painakaa mieleenne kenen kanssa työskentelette. Älkää tulko enää myöhemmin kysymään minulta parianne tai aihettanne. Se on nyt teidän vastuullanne." Hän nosti silmälasejaan ylemmäs, jotka olivat valuneet alas hänen siroa nenänvarttaan pitkin. "Katsotaanpas... Mark ja Helena... Alex ja Diana... Samantha ja Madelyn...", hän luetteli vielä muutamia nimiä, ennen kuin kuulin oman nimeni sanottavan.
"Rose ja Lisa."
Minun kesti hetken sisäistää sanat, jotka iskivät tajuntaani kuin veitsen terät. Maailmani pysähtyi äkisti. Rose ja Lisa. Rose ja Lisa. Hoin mielessäni täysin ymmälläni ja ymmärtämättömänä niiden merkityksestä. Kun aivoni viimeinenkin hermosolu oli vastaanottanut tiedon, käsitin koko tilanteen todellisuudessaan, sen avaamat mahdollisuudet.
Sydämeni alkoi tahtomattani jyskyttää, maailmani palasi takaisin normaaliin vauhtiinsa. En uskaltanut kääntyä ympäri ja yrittää saada katsekontaktia Roseen, joka istui muutaman pulpettirivin takanapäin. Olin aavistuksen vihainen maantiedonopettajalle siitä, että hän oli valinnut minut ja Rosen pareiksi. Samalla tunsin myös omituista kiitollisuutta tätä kohtaan. Kuinka pieni todennäköisyys, että minä ja Rose olisimme pareja... Kaikista lukuisista vaihtoehdoista hän oli päättänyt liittää juuri ne kaksi nimeä yhteen kuin pohtien, että ne vain sopivat toisilleen, ei sen vuoksi, että he olisivat inhonneet toisiaan. Vai inhosiko Rose minua? epätoivoinen pieni ajatus putkahti esiin mieleni syvyyksistä.
Kun opettaja oli luetellut kaikki nimet, saatoin taakseni katsomattakin aistia, miten ilmapiiri oli täyttynyt vastenmielisellä ärtymyksellä. Mietin, että kumma kyllä joillakuilla oli muiden ärsyttämisen taito hallussa. Opettaja käyttäytyi kuin ei olisi tietoinen aiheuttamastaan jännityneisyydestä ja jatkoi tavalliseen tapaan esitellen kaikki valittavat aiheet. Hän oli valinnut maita kustakin maanosasta sanoen, että se oli tasapuolista kaikkia maailman maita kohtaan. Tiesin kuitenkin, ettei hän oikeasti ajatellut sillä tavalla. Pikemminkin päinvastoin.
"Lisa ja Rose! Valitkaa maanne", opettaja töksäytti yhtäkkiä. Silmäilin nopeasti taululla olevia maita ja totesin, ettei minulla ollut yhtään väliä, sillä mikään valittavista maista ei kuulunut niihin, jotka olisivat minua kiinnostaneet. Pysyin päättäväisesti hiljaa ajatellen, että ehkä Rose kakistaisi vihdoin jotain ulos. Mutta hiljaisuus venyi kiusallisesti kellonviisarien puksuttaessa eteenpäin. "Ei tässä ole koko päivää aikaa! Lisa, minkä te valitsette?"
Huokaisin alistuneesti samalla kun poskiani alkoi kuumottaa. Sydämeni takoi jo kurkussa asti ilman mitään kunnollista syytä, ja hengitin pari kertaa syvään rauhoittuakseni. "Minulle ei ole väliä", sanoin hiljaa.
"Kävisikö Uusi-Seelanti? Erittäin mielenkiintoinen maa", opettaja ehdotti. Vilkaisin taakseni tavoittaakseni Rosen katseen ja kysyäkseni, mitä mieltä hän oli. Mutta tytön tummat silmät olivat laajenneet, ja vaaleanpunaiset huulet olivat raottuneet kasvavan hämmennyksen vallassa. Ilme kuvasti niin syvää järkytystä, että käänsin katseeni nopeasti takaisin. En tiennyt, mikä oli saanut hänet taas niin syvän tunnekuohun valtaan. Tarvittiin vain muutama sana niin hänen silmänsä kostuivat surusta tai laajenivat järkytyksestä. Pieni osa minusta piti sitä ärsyttävänä, mutta työnsin sen nopeasti syrjään. Enhän loppujen lopuksi halunnut järkyttää häntä, enhän?
"Voisimme ottaa vaikka Turkin", sanoin nopeasti mielikuvat kauhistuneesta Rosesta pyörien armotta mielessäni. Ne tukkivat kaikki aukot, joita pitkin ajatuksenjuoksuni virtasi. Kuulin oman ääneni etäisen vaimeana, kuin joku muu olisi puhunut omalla suullani. Opettaja mumisi myöntävästi ja yliviivasi maan nimen taululta.
Sitten hän alkoi ahdistella muita luokkalaisiani aina siihen asti, kunnes kaikki aiheet oli valittu, ja koulun kellot pirisivät tunnin loppumisen merkiksi.
* * *
Tuntien loputtua minä ja Jisoo norkoilimme koulun kirjastossa etsimässä tietoa valitsemistamme maista, kahlasimme läpi sivujen ja silmäilimme kuvia. Kirjoitin paperille muistiin hyviä tiedonmurusia sieltä täältä, joita onnistuin sivuilta poimimaan. En ollut nähnyt Rosea enää koulupäivän jälkeen, jotta olisin voinut pyytää häntä liittymään seuraan ja auttamaan minua työn edistämisessä. Ja totta puhuen, en edes uskaltanut. Mutta yhdestä asiasta olin varma; saisin työstä hyvän numeron. Vaikka sitten ilman Rosen apua.
"Ääh... Albaniasta ei sitten löydy mitään", Jisoo valitti ja sulki kirjansa. Hän tuijotti minua pohdiskeleva katse tummissa silmissään. Hän alkoi rummuttamaan sormillaan kirjan kantta vasten, ja siitä syntyi hänen pitkien, mustiksi lakattujen kynsiensä vuoksi ärsyttäviä ääniä, jotka saivat hermoni kiristymään.
"Voisitko lopettaa?" ärähdin ehkä hiukan liian tylysti ja vilautin hänelle turhautuneen katseeni, kun en kestänyt enää sekuntiakaan. Jisoo lopetti rummutuksen ja alkoi käännellä ja tutkia käsiään. Tiukka solmu päässäni hellitti hieman.
"No anteeksi nyt vain. Taidankin tästä mennä. Muistin juuri, että minunhan piti siivota huoneeni", Jisoo tokaisi hyisellä äänellä, joka oli yhtä kylmä kuin talven pakkanen. Hän nousi ylös tuolistaan, heitti laukkunsa olalleen ja kahmaisi kirjat syliinsä häipyen paikalta hiukset hulmuten. Katsoin jäytävän syyllisyyden vallassa hänen hahmoaan, joka loittoni loittonemistaan, kunnes katosi hyllyjen sokkeloiseen labyrinttiin.
Huokaisin. Miten olin onnistunut karkottamaan kaikki ihmiset luotani? Sekin oli taito, jonka saattoi hioa huippuunsa. Taito, jonka saattoi halutessaan unohtaa. Vika ei välttämättä ollut muissa. Vika oli minussa. Minä olin muuttunut. Olin käytökselläni onnistunut rakentamaan näkymättömän seinän minun ja ystävieni väliin. Miksi? Koska olin viikkoja keskittynyt vain yhteen mielessäni pyörivään asiaan; Roseen. Minun olisi ryhdistäydyttävä nyt ja korjattava ihmissuhteeni, ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Rose, miksi? Et edes puhu minulle. Et tunne minua kohtaan mitään. Et edes kiinnostusta. Sillä hetkellä päässäni syttyi kuin pieni hehkulamppu, kirkkaana ja selkeänä. Se valaisi kaiken. Tiesin, etten tavoitellut pelkästään tämän ystävyyttä. Olin vain kieltänyt ajatukseni kokonaan suostumatta kunnolla miettimään ja pohtimaan niitä, mikä oli suurin ongelmani. Viskasin ne vain syrjään paikkaan, jossa ne olivat ja pysyivät, eivät lähteneet minnekään. Ne pulpahtaisivat aina pintaan huolimatta siitä, kuinka kovasti ne yrittäisin hukuttaa.
Nyt vihdoin ymmärsin sen. Rakastin häntä. Rakkaus. Tuo yksi sana, joka nostatti esiin niin paljon positiivisia tunteita ja antoi voimaa elää. Sana, joka oli aikaisemmin tuntunut niin kaukaiselta. Paljon merkityksettömämmältä. Tältä se siis tuntui. Niin erilaiselta, niin voimakkaalta. Sillä jokin osa minusta sanoi, että me kuuluimme yhteen. Rose ja minä.
Rose ja minä.
Mutta en merkitse sinulle mitään, Rose. Mutta minulle sinä olet tärkeä. Et arvaakaan, kuinka tärkeä.
Yhtä tärkeä kuin auringonvalo ruusulle. Yhtä tärkeä kuin vesi kaloille. Yhtä tärkeä kuin happi ihmisille.
Olet oma ruusuni. Ja tulet aina olemaan.
YOU ARE READING
MUTED | chaelisa
Fanfiction❝Rosé oli itse hiljaisuus. Hänelle puhuessani minusta tuntui kuin olisin puhunut hiljaisuudelle. Kun sanoin hänelle niin, hän ei vastannut. Hän oli hiljaa. Ainoa ääni, joka hänestä lähti, oli hänen tasaisen hiljainen hengityksensä.❞ Tyttö nimeltä Ro...
