MUTED | chaelisa

Luku 24: Naamio

Jisoo ei kyennyt enää pysyttelemään aloillaan. Häntä inhotti vain seistä tumput suorina tekemättä mitään. Mitä kaikkea Lisa joutui kokemaan nyt samalla, kun hän seisoi täällä turvassa tyhjänpanttina? Jisoo päätti mennä Lisan antamaan osoitteeseen varmistamaan, että poliisit olivat löytäneet sinne.

Hän nappasi talvitakin naulakosta ja puki sen päälleen kiireen vilkkaa. Ehkä Lisa oli itse tilanteessa, jossa ei pystynyt kutsumaan poliiseja. Hänen oli varmistettava asia. Onneksi navigaattorin mukaan Tyn tontille ei pitäisi olla kuin viiden minuutin matka juosten. Karmiva tunne valtasi Jisoon, kun hän kuvitteli, että se limanuljaska asui häntä niin lähellä.

Kun Jisoo juoksi kartan osoittamaan suuntaan, hänen mieleensä pälkähti Jennie. Tiesikö tyttö millaisessa vaarassa Lisa oli? Yhdessä heidän olisi turvallisempaa mennä kohtaamaan vaarat. Ei hän tekisi tätä, ellei olisi huolissaan Lisasta. Hän pelkäsi tämän puolesta.

Hän näppäili kylmettynein sormin Jennien numeron. Oli jo hyvin myöhä, täysikuu killui taivaalla valkoisena pallona tyynen pakkasyön keskellä, pilvenhahtuvat peittivät tähdistön. Kylmä yö pureutui Jisoon karvatakin reunukseen, ja tämä hytisi. Hänen oli liikuttava nopeammin saadakseen veri kiertämään. Jennie saattoi jo olla nukkumassa.

Mutta tapansa mukaisesti hän piti puhelimensa latauksessa yöpöydällään, sillä hän vastasi melko pian. Jisoo aavisti, että Jennie alkaisi kohta rähjäämään kiukkuisena, joten hän ei antanut ystävälleen tilaisuutta tehdä sitä.

"Jennie, Lisa..."

* * *

Yhtäkkiä tajuntaani alkoi virrata muitakin ääniä. Ty jähmettyi paikoilleen, käsi yhä niskassani. Sitä jatkui muutama sekunti, kunnes kuulin pojan henkäisevän, ja tämän paino yltäni keveni, pystyin jälleen hengittämään ja liikkumaan vapaasti. Sillä hetkellä olin niin kiitollinen, että aloin miltei itkeä. Kuumat kyyneleet polttivat silmieni takana, ja jouduin nielaisemaan kuristavan tunteen alas kurkustani. Olin pelastunut. Olin elossa.

Yritin nousta seisomaan, mutta jalkani eivät kannattaneet. Joku tarttui minua lempeästi käsivarresta ja auttoi minut pystyyn. Kun olin saavuttanut huojuvan tasapainon, maailma alkoi keikkua silmissäni kuin heiluvalla laivankannella. En välittänyt siitä. En edes kääntynyt katsomaan auttajaani.

Kolme aseistettua poliisia saapui Tyn luo, lähestyivät tätä kuin hän olisi ollut jokin vaarallinen eläin, joka saattaisi hyökätä minä hetkenä tahansa. Ty mulkoili poliiseja murhanhimoisella katseellaan, ja sillä hetkellä hän näytti tosiaankin kajahtaneelta ja järkensä menettäneeltä. Kun naamio oli vedetty pois tämän kasvoilta, paljastui niistä pojan todellinen luonne; ei räiskyvä ja pirskahteleva persoonallisuus, vaan kylmä, piittaamaton ja sulkeutunut. Sävy oli muuttunut punaisesta siniseksi, kun naamio oli laskeutunut. Tyn tavanomaisesta rauhallisuudesta ei ollut rippeitäkään jäljellä. Se näkyi hänen kasvoillaan; häviö, kauhu, kiinnijääminen, kaikki yhtä aikaa.

"Älä liiku", eräs poliiseista - pulska, tuimannäköinen - tiuskaisi. Yhtäkkiä poliisit liikahtivat salamannopeasti eteenpäin ja varoittamatta tarrasivat kovakouraisesti Tyn käsiin ja pakottivat pojan alas maahan. Ty riuhtoi kuin häkkiin teljetty eläin, sylki kirouksia heidän niskaansa, ei alistunut. Poliisit joutuivat voimankäyttöä kaihtamatta painamaan hänet alas maahan.

Tyn suupielestä valui kuolaa lattialle, kun hän kiljui rumimpia keksimiään kirosanoja. Vasta kun eräs poliiseista onnistui napsauttamaan käsiraudat Tyn ranteisiin, tämä lakkasi riuhtomasta vastaan tajutessaan hävinneensä kamppailun. Hän sulki hetkeksi mustat pedonsilmänsä ja antoi kehonsa valahtaa veltoksi antautumisen merkiksi. Tyyneyden seinämä laskeutui jälleen hänen kasvoilleen. Hän näytti jopa levolliselta.