MUTED | chaelisa

Luku 8: Syrjintä

Minua ei voitu enää korjata. Olin sisältä rikki. Pirstaloituneita osiani ei voitu enää kerätä ihmisten kengänpohjista, jotka olivat kerta toisensa jälkeen jättäneet jalanjälkensä minuun. Olin luullut tottuneeni jo siihen, että minut unohdettiin tai tallottiin toisten jalkoihin. Mutta totuus oli, ettei tuskaan voisi koskaan kunnolla tottua. Se oli kuin virus, joka keksi uusia reittejä ja keinoja muuntautua ja luikertella ihmisten puolustuksen läpi iskien ytimen heikoimpaan kohtaan. Olin kasvanut alistettuna ja nöyryytettynä, häpeän kyyneleet varjostaen poskiani, äänettömät nyyhkäykset ravistellen kehoani. Joskus mietin; miten tämä maailma saattoi olla niin julma? Mutta tiesin yhden asian. Kun vain katsoin sitä tyttöä, saatoin unohtaa yhdeksi autuaaksi hetkeksi kaiken tuskan ja mielipahan. Sen tytön katse nimittäin... oli täynnä toivoa ja optimistisuutta. Miten kaksi niin täysin erilaista, mutta toisiaan puoleensa vetävää ihmistä saattaisivat koskaan löytää tiensä onnellisuuteen? Niinpä, en uskonut siihen. Negatiivisuus oli juurtunut liian syvälle minuun. Jos sanoisin hänelle sanankin tai tekisin jotain, saattaisin itseni vain uuteen haavoittuvaiseen tilaan, jolloin minun satuttamiseni olisi monin kerroin helpompaa.

* * *

Istuuduin pukuhuoneen puiselle penkille ja aloin avaamaan kenkieni nauhoja. Ympärilläni vilisti ihmisiä tiuhaan, raskaat ihmismassat tukkivat kapean käytävän kulkureittejä, puheensorina oli hermoja raastavaa kidutusta. Kostea ja ummehtunut ilma roikkui huoneen likaisenharmaista seinistä.

Viskasin turhautuneena kenkäni syrjään ja aloin penkoa urheilukassiani. Vedin esiin yksinkertaisen mustan t-paidan sekä yksiväriset verryttelyhousut. Inhosin liikuntatunteja, vaikka pidin liikunnasta. Minusta opettajamme oli turhan kilpailuhenkinen ja ankara, minkä ansiosta tunnit olivat jättäneet karvaan maun suuhun minun kaltaisilleni tehtäväkeskeisille ihmisille. Yksi kerrallaan kilpailutilanteet olivat olleet minulle liikunnan ilon pilaavia. Mutta minun täytyi yrittää. Jatkuva yritys merkitsi jatkuvaa teeskeentelyä. Se oli uuvuttavaa, mutta palkitsevaa.

Kun olin saanut vaatteet ylleni ja hiukseni poninhännälle, ei huoneessa ollut enää kuin muutama tyttö. Eräs pisamanaamainen rillipää harjasi juuri raivokkaan tarmon puuskassa punaista kuontaloaan, toinen kiskoi paraikaa valkoisia sukkia jalkaan ja kolmas - hetkinen vain.

Jähmetyin yllätyksestä. Rose? Kyllä, hän se oli. Mutta mitä hän täällä teki? Hän oli ollut poissa kuluneet kaksi viikkoa, ja olin jo alkanut huolestua, ihan tosissani. Mutta siinä hän nyt seisoi.

Kun katsoin tyttöä tarkemmin, näin, että hän oli oikeastaan kamalassa kunnossa. Miten hän oli uskaltanut häpeilemättä laiminlyödä itsensä hoitamisen velvollisuuttaan? Tytön silmät olivat punaiset, mutta eivät turvoksissa, ja niiden alla oli tummat varjot. Niiden väri oli syventynyt sitten viime kerran. Tytön oranssit hiukset olivat takussa ja menettäneet osan hohdostaan. Huulet olivat rohtuneet, ja kynnet pureskeltu. Kun näin hänet sellaisessa tilassa, sisälläni pukesi rajumyrsky.

Tunsin syvää ahdistusta, alati kasvavaa hämmenystä, lievää pelkoa sekä hallitsematonta raivoa tämän puolesta. Halusin tarjota hänelle selkääni, johon hän voisi lahdata kantamansa taakat ja tuskat, jotta hänen ei tarvitsisi kamppailla niiden kanssa yksinään. Mutta koska olinkaan siirtynyt sanoista tekoihin? Pelkät naiivit haaveet eivät muuttaneet todellisuuden laitaa. Miksi tämän maailman ihmisten piti heti sabotoida mestariteos, ennen kuin muiden silmät ehtisivät tavoittaa sen kauneutta, taivaallisuutta? Johtuiko se ahneudesta, kateudesta, himosta vai jostain muusta? Minusta tuntui, etten oppisi koskaan ymmärtämään toisia ihmisiä.

"Tytöt? Mitä te täällä vetkuttelette? Liikettä niveliin, tunti alkaa!" opettaja ärjäisi käytävän päästä. Hänellä oli valkoiset urheilushortsit, pitkä kaulassa riippuva pilli sekä ankarat kasvot, jotka olivat täynnä pieniä ryppyjä, etenkin otsan kohdalla.