MUTED | chaelisa

Luku 14: Kilpajuoksu

Elämäni pahin päivä oli kuin suoraan kauhuelokuvasta. Hatara muistikuva metallisesta hajusta, joka tunkeutui sieraimiini. Hämärä varjo edessäni. Pimeys. Epätoivo. Hulluus. Kaikki. Ja ääni, joka hoki: "Tapa se. Tapa se. Tapa se."

* * *

Miten hassua, että vaikka oma elämäsi suistuu raiteiltaan, muut vain jatkavat elämäänsä normaalisti, käyvät koulua, käyvät töissä, nukkuvat, syövät ja aloittavat kierteen alusta.

Kiikuin rajamaastossa, jossa pienikin töytäisy riittäisi horjuttamaan mieleni vankkumatonta tasapainoa ja suistaisi minut hulluuden partaalle. Kyllä. Niin epätoivoinen olin. Vilkuilin jatkuvasti puhelimeeni, säpsähdin jokaista merkkiääntä, värinää taikka vihreänä vilkkuvaa valoa. Mutta toistaiseksi tuntematon oli pysynyt hiljaa.

Törmäsin oppilaita kuhisevalla käytävällä Jisoohon, kun hän penkoi reppunsa sisältöä ja järjesteli kirjojaan. Punertavat, suorat hiukset ja valkoinen ja lämpöinen villapaita, joka vilkkui aukinaisen talvitakin alta. Sulamaton lumi sinnitteli vielä takin karvareunuksessa ja hänen päälaellaan, sulamatta vedeksi. Aivan kuin joku olisi viskonut valkoista kimalletta tytön päälle.

"Lalisa Manoban", Jisoo tervehti nostaen katseensa, kun saavuin hänen luokseen. Huolimatta huikeasta älämölöstä ympärillämme erotin silti sanat aivan kuin ne olisi lausuttu megafonin vahvistamina aivan korvani juuressa.

Jisoon tummiin silmiin syttyi leikkisä pilke, vilahdus entisestä Jisoosta, vilahdus aiemmasta huolettomasta elämästäni. En olisi arvannut, että joutuisin jo 16-vuotiaana astumaan yli sen kynnyksen, joka erotti nuoruuden huolettomuuden ja aikuisuuden vastuun toisistaan. Tunsin itseni miltei aikuiseksi, sillä käsissäni oli kaikki. Vastuu, ystävät. Elämä.

"Kuinka monta kertaa pitää sanoa", tokaisin muka tylysti, vaikka hymy pyyhki kasvojani. "Älä kutsu minua koko nimelläni."

Välissämme ollut lasiseinä tuntui hälvenevän hieman. Se ei enää tuntunut yhtä läpipääsemättömältä. Olin jo viikkoja tuntenut oloni epämukavaksi Jisoon seurassa, ei luontevalta, vaikka hän oli paras ystäväni. Tuntui helpottavalta jutella hänelle taas entiseen tapaan. Silti meitä olisi pitänyt olla kolme. Jennie, Jisoo ja minä.

Tai neljä. Rose.

"Onhan sinullakin nyt hyppytunti?" Jisoo kysyi sulkien reppunsa vetoketjun ja heitti painavan laukun olalleen. Kun nyökkäsin ymmälläni, hän selitti nopeasti vilkuillen ensin ympärilleen: "Haluaisin puhua kanssasi eräästä asiasta. Jenniestä."

Sydämeeni ilmestyi uusi särö, joka uhkasi lohkaista siitä palasen. En tiennyt, kuinka kauan enää kestäisin. Ensin Jennie, nyt Bam. Miksi kaikki minulle tärkeä ihmiset riistettiin minulta väkivaltaisesti? Miksen voinut syntyä vahvemmaksi ja kestävämmäksi? "Mitä hänestä?" kysyin pahojen aavistusten täyttäessä mieleni, ilkeiden äänien kuiskivan mieleni syvyyksistä.

"Shhh... tule", Jisoo supatti hermostuneena väenpaljoudesta ja uteliaista katseista, joita me saimme osaksemme.

Hän vei minut kirjastoon, paikkaan, jonne meillä oli aina tapana rahdata kaikki oppikirjat ja vihot ja tehdä yhdessä läksyjä naureskellen ja jutellen enemmän kuin opiskellen. Se sijaitsi erillisessä rakennuksessa koulun vieressä, ja sinne päästäksemme jouduimme tallustamaan pihan poikki. Hangen pinnasta heijastuva valkohehkuinen valo pisti terän lailla silmiini, ja jouduin suojaamaan aristavia silmiäni koko matkan koululta kirjastorakennuksen rapuille. Vaikka matka oli lyhyt, hytisin jo kylmästä, ennen kuin edes saavuimme perille. Tuuli yhdessä pakkasen kanssa piti siitä huolen.

Jykevän oven avautuessa sieraimiini tulvahti kirjaston ominaistuoksu; kevyt puun tuulahdus. Laajat, vanhalta puulta tuoksuvat hyllyt notkuivat kaikenkirjavista valikoimista aina lastensaduista aikuisten tietosanakirjoihin, rentoja nojatuoleja oli sijoiteltu summamutikassa pieninä rykelminä lukunurkkauksiin, ja lattiaa peitti askeleita vaimentava kokolattiamatto.