MUTED | chaelisa

Luku 12: Viesti

Muistin kerran erään lauseen, jota isälläni oli tapana hokea jatkuvasti: Ihminen on rohkeimmillaan silloin, kun hän on tietämätön. Mietin kauan, mitä hän sillä tarkoitti. Olin silloin liian nuori ymmärtämään ja liian huoleton välittämään. Koko elämäni oli ollut siihen mennessä todellista ruusuilla tanssimista. En vain ollut tanssinut terälehdillä, vaan niiden piikkien päällä. Mutta kun lopulta ymmärsin, miten paljon paremmin asiani olisivat voineet olla, tajusin viimein, mitä isäni oli tarkoittanut. Tämän ajatuksen, muiston pohjalta muodostin itselleni uuden nimen, Rosen, jotten koskaan unohtaisi varoa muita ihmisiä. Ruusutkin olivat ulkoa kauniita, mutta jos niihin koski, jäi muistoksi vain verta vuotavia haavoja kuin ammottavia kuluja.

* * *

Kehotin Rosea astumaan sisälle taloon ja suljin ulko-oven perässäni. Omituista kyllä, olin hermostunut ja hieman epävarma. Tuntui kuin olisin kävellyt läpi unen, josta olin niin kauan haaveillut. En voinut uskoa, että tämä oikeasti tapahtui. Että Rose oli oikeasti meillä, minun luonani.

Samalla aloin murehtia, mitä tytön päässä liikkui, kun tämä tiiraili ympäristöään tarkkaavaisena, kiinnostuneena. Hän riisui lenkkarit jalastaan ja jätti ne siististi oven viereen muiden kenkien sekaan, ripusti takkinsa omani vierelle. Näytti siltä, ettei hän halunnut tehdä mitään väärin. Ehkä hän oli pahoillaan aiheuttamastaan vaivasta ja hankaluuksista. Kun Rose huomasi minun tuijottavan häntä, puna hiipi hiljaa poskilleni ja rykäisin nolona. "Onko käsivartesi kunnossa? Saanko katsoa?" kysäisin vaivaantuneena liikahdellen.

Ihme kyllä Rose antoi minun vaihtaa uuden siteen ja huuhtoa tahmaisen, nihkeän veren pois. Vanha side oli tahriintunut kirkkaanpunaisesta nesteestä, ja aloin pelätä, että minun täytyisi kuskata tyttö sairaalaan. Lupasin itselleni, että yrittäisin ensin itse hoitaa häntä. En ollut itsekäs. Vai olinko? Hyvin harva ihminen tässä maailmassa ilman toisten tukea pärjäsi. Ei edes Rose.

Onneksi ketään ei ollut kotona. En tiedä, millaisia tekosyitä suustani olisi pulpahtanut, jos äitini olisi ollut paikalla. Vanhemmillani oli pitkät työvuorot, jotka venyivät kauas iltaan. Siispä heitä näkyi ani harvoin kotiin tultuani. Olin oppinut olemaan välittämättä siitä. Se kouli minusta itsenäisen ja särki ujouden kuoreni, joka oli siihen saakka pitänyt minut lujasti kiinni vanhemmissani. Opin, että joskus elämässä oli opittava selviytymään omin voimin, ilman auttavaa kättä.

Kun toin Rosen huoneeseeni, sydämeni hakkasi rinnassani tuhatta ja sataa. Vaikka huoneeni oli todellinen siisteyden perikuva, pölytön ja mauton, järjestelmällinen mutta viihtyisä, mieleni teki silti luikkia sängyn alle piiloon. Jokin Rosessa sai minut silkan ujouden valtaan ja vanha tuttu polte rinnassani ja kasvoillani muistutti minua siitä, millainen olin vuosia takaperin ollut.

Rose istahti sängylleni, joka nökötti mitäänsanomattamana yhdessä nurkassa, räikeä päiväpeite päällään. Sänky oli niin pehmeä ja upottava, että tuntui kuin se olisi imaissut Rosen sisäänsä. Hymähdin, sillä se oli minusta huvittavaa.

Rose katsoi minuun kummissaan, ihmetellen, mille oikein virnistelin kuin mikäkin typerys. Avasin suuni sepittääkseni jonkun nolon vastauksen, kun Rose alkoi hymyilemään suun täydeltä valkoisia hampaita, ja sanat takertuivat kurkkuuni kuin limainen mönjä.

Se hymy riitti valaisemaan koko huoneen, sulattamaan sisuskaluni ja saamaan sydämeni pakahtumaan. Se oli jopa kauniimpi kuin villeimmissä kuvitelmissani. Hänen huulensa oli kuin muovattu tuohon hymyyn; täyteläiseen ja ihanaan. Se sai hänet näyttämään paljon nuoremmalta, kun menneisyyden paino ja murheet kaikkosivat hetkeksi tämän kasvoilta, silmät loistivat kuin kirkkain tähti.

Ennen kuin ennätin estää itseäni, tunsin jalkojeni liikuttavan minut aivan hänen luokseen, sängyn viereen. Sydämeni takoi hullun lailla, tiesin, että tässä oli tilaisuuteni mullistaa meidän kummankin maailma, kääntää ne ylösalaisin. Rosen huulet olivat vain parinkymmenen sentin päässä omistani, kuinka helppoa olisi vain suikauttaa niille nopea suukko, lähes huomaamaton. Rose katsoi minua silmiään siristellen. Mutta en onnistunut kerämään tarpeeksi rohkeutta. Olin pelkuri, olin aina ollut.

Joten tyydyin kietomaan käteni hänen laihan vartalonsa ympärille ja rutistin. Rose silminnähden jähmettyi yhtäkkisestä eleestäni, mutta vain sekunnin murto-osaksi. Sitten hän rentoutui. Hän tunsi olevansa turvassa, turvassa kaikelta maailman pahuudelta, juuri minun lämpimässä syleilyssäni. Siinä oli jotain lohduttavaa, jotain, mistä ei halunnut koskaan päästää irti. Toivoin, että olisin voinut pysäyttää ajan juuri tähän tilanteeseen; haistoin Rosen tuoksuvat hiukset, nuuhkin niitä ahnaasti, hänen kutittavan hengityksensä käsivarrellani, pienen kehonsa käsivarsieni välissä.

Pyyhkäisin hiussuortuvan pois Rosen otsalta ja kuiskasin tytön korvaan lohduttavia, rauhoittavia sanoja: "Ei hätää. Olet nyt turvassa. Suojelen sinua." Tuona lupauksen hetkellä kohtaloni kietoutui tytön kanssa, kahlitsi minut lupausten painon alla.

Suojelisin Rosea vaikka viimeiseen hengenvetooni asti. Mutta jokin pieni, julma ääni päässäni kertoi, että tulossa oli pahuus, syvääkin syvempi, väkevääkin väkeämpi, joka sykki mustaa energiaansa. Ja että tuo voima saattaisi tarrata pihtimäisillä kynsillään kiinni Roseen ja yrittää riistää hänet minulta. Minun tehtävänäni oli puolustaa Rosea tuolta voimalta viimeiseen saakka, estää sitä syömästä tuota tyttöä suihinsa ja syöksymästä kuolettavaan kohtaloonsa.

Minä saatoin muuttaa kaiken.

* * *

Myöhemmin illalla otin päiväkirjan esiin kynä toisessa kädessä valmiina, mutta laskin sen sängylle saman tien. Mieleni oli typötyhjä. Yhtäkkiä en halunnutkaan enää kirjoittaa, antaa sanojen pulputa ulos vuolain virtauksin. Viskasin päiväkirjan roskikseen. Ei kaikkea tarvinnut aina kirjata ylös. Muistot saattoi säilyttää sydämessään, mielessään kuvina, jotka ajan mittaan haalistuivat kuin valokuvat. Värit haalenivat päivä päivältä, muodot sumenivat, viivat sekoittuivat toisiinsa epäselväksi mössöksi.

Kuten ystävyyskin. Kaukana asuvien, etäisten ihmisten tutut kasvot sumentuisivat mielessä kuin kameran linssissä, muuttuisivat ventovieraiksi. Aivan kuten minulla kävisi Jennienkin kanssa, ellen pian korjaa suhdettamme. En vain käsitä, minkä vuoksi hän karttaa minua. En ole koskaan tehnyt hänelle mitään temppuja, petkuttanut tai huijannut häntä. Miksi siis minun on aina oltava se, joka ottaa ensimmäisen askeleen?

Ystävyys on hauras kuin lumihiutale, särkyvää kuin lasi. Kuinka vaikeaa sitä on saavuttaa, kuinka helppoa se on menettää.

Ajatukseni katkesi, kun näin vihreän merkkivalon välähtävän. Nostin puhelimeni ja avasin lukituksen. Olin saanut viestin Bamilta. Sydämeni heitti voltin, kun mieleeni muistui viimekertainen tapaamisemme. Jostain kumman syystä en muistanut siitä illasta paljoa, tuntui kuin muistot pyristelisivät pakoon sitä mukaa, mitä hanakammin niihin yritin tarttua. Muistin vain, että se ilta oli täynnä surua, väärinymmärrystä ja teeskentelyä. Toivottavasti hän oli jo unohtanut, sillä minä en.

Apua.

Raskas kylmyys jysähti sisuksiini armotta. Hän oli lähettänyt vain yhden sanan. Yksi sana, jolla oli niin suuri vaikutus.