MUTED | chaelisa

Luku 7: Kiusaaja

Inhoan ihmisiä, jotka sanovat, että elämä hymyilee heille. Heidän sokeat silmänsä eivät näe heidän edessään tanssahtelevaa totuutta kuin pilkkaa. Tosiasiassa elämä ojentaa anteliaan kätensä nenämme eteen vetäistäkseen sen vain nopeasti pois ja puukottaa samalla selkään ja nauraa räkättää kippurassa niin, että sylkipisarat roiskuvat tuskan vääristämille kasvoillemme. Se saa ravintonsa jokaisesta vuodattamastamme kyyneleestä, jokaisesta sydämen särkymisestä. Tämä maailma oli aiheuttanut minulle jo enemmän tuskaa kuin mielihyvää. Tämä maailma on niin julma paikka. Niin julma, että se lopulta nujertaa minut kokonaan, enkä pysty enää nousemaan ylös huterille jaloilleni...

* * *

"Lisa, olet niin harvasanainen tänään", Jisoo sanoi varovasti rikkoen ympärillämme vallitsevan hiljaisuuden. Istuimme puisella penkillä koulun pihalla, jota piristivät puolialastomat puut ja kellastuneet ruoholaikut siellä sun täällä. Oli pilvinen päivä, sillä aurinko oli päättänyt piileksiä suurten, vaaleanharmaiden haitulien takana ja olla itsepäisesti näyttäytymättä.

Jisoo oli hyvin hienotunteisesti siirtänyt syrjään kaiken eripuramme ja kiistamme, ja tullut viereeni ihan vain istumaan nähtyään, että mieltäni painoi jokin. Olin tavallisesti ilomielin seurustelemassa ihmisten kanssa ja ylläpitämässä kontakteja, mutta tänään vain istua nökötin syrjässä toimeettomana. Se lohdutti minua hieman. Se, että Jisoo tuntui välillä tietävän minusta ennemmän kuin jopa minä itse. Lisäksi hänen tarjoamansa henkinen tuki todisti minulle, että tähän maailmaan mahtui hyviäkin ihmisiä. Niitä vilpittömiä ja auttavaisia. Ystävällisiä ja empaattisia. Niitä, jota sullovat sinut sydäntä lämmittävään halaukseen, antavat sinulle lahjan ystävänpäivänä, kuuntelevat ja tukevat sinua heikkoina hetkinäsi... Kyllä, ne ihmiset olivat harvassa. Mutta heitä silti oli.

"Rose ei tullut tänään kouluun? Liittyykö asia häneen?" Jisoo kysäisi yhtäkkiä.

Jähmetyin saman tien. Oliko käytökseni niin läpinäkyvää, niin selvää, että sitä kykeni lukemaan vaivatta? Oliko Jisoo päässyt perille tunteistani jo ennen kun olin edes itse varma niistä? Olin luullut olevani hyvä kätkemään tunteeni Rosea kohtaan, peittämään jokaisen siirappisen hymyn, noteeraamatta häntä liikaa ja olemaan jatkuvasti vilkuilematta hänen vaaleanpunaisia poskiaan, pyöreän pehmeää nenänpäätä ja katkeraa kateutta herättävää profiilia. Mutta en voinut mitään kiihtyville sydämenlyönneille, jotka kuulostivat omissa korvissani rumpujen paukkeelta. "Mistä niin päättelet?" sanoin epävarmana mitä sanoa voittaakseni itselleni hieman aikaa.

"En ole niin sokea kuin luulet, Lalisa Manoban, sillä minulla on tarkat silmät päässäni. Huomaan monesti asioita, jotka jäävät muiden huomion ulkopuolelle. Se taas johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen puhtaasti kiinnostunut muiden ihmisten toimista", sanoi Jisoo. Ihmettelin, miten hänen onnistui venyttää niin pitkäksi vastaus, jonka olisi voinut ilmaista muutamallakin sanalla.

"Olet... oikeassa", vastasin alistuneesti tajutessani hävinneeni taiston. "Äläkä kutsu minua sukunimelläni. Se on epämukavaa."

"Eipä ole ainakaan tähän asti haitannut", tokaisi Jisoo. Hän luultavasti tajusi minun vaihtaneen puheenaihetta tahallani, jotta voisin luikkia pakoon häpeää ja kiusallisia kysymyksiä ja pääsisin kuin koira veräjästä.

Tartuin tähän uuteen keskusteluaiheeseen kuin hukkuva auttavaan käteen ja totesin: "Alkaa kummasti ajan myötä ärsyttää."

Jisoo ei sanonut enää mitään, minkä panin kiitollisena vankkumattoman ja kestävän ystävyyden merkiksi. Hän ymmärsi. Katselimme yhdessä ihmisiä, tämän maailman ihmisiä, kukin erilaiseksi ja ainutlaatuiseksi luotu; extrovertteja, ambivertteja, introvertteja. Ne muodostivat tiiviin yhtenäisen kudelman, mutta kun yhtä silmukkaa tarkasteli lähempää, saattoi huomata poikkeavuuksia. Sillä kukaan kutoja ei kudo toista täysin samanlaista silmukkaa, kuten ei ole toista täysin samanlaista ihmistäkään. Me ihmiset olimme erilaisuuksien verkosto.