MUTED | chaelisa

Luku 20: Soluttautuja

Pinnistelin muistaakseni nimen, kaivelin tiedonmurun jostain syvältä mieleni sopukoilta. Yhdistin ne mielessäni noihin iljettäviin, höllyviin kasvoihin, jotka virnuilivat edessäni pahantahtoisina. Hiekanväriset hiukset hapsottivat sinne sun tänne, pikimustat vaatteet saivat hänet näyttämään entistäkin isommalta ja uhkaavammalta.

Thomas.

"Mitä sinä täällä teet?" tiuskaisin hänelle, kun en keksinyt muutakaan sanottavaa. Kehoni oli jähmettynyt kireäksi, valmiina ampaisemaan karkuun tilanteen kärjistyessä. Tuo poika oli arvaamaton. Ensin käynyt käsiksi Roseen, sitten otti yhteen Tyn kanssa. Missä oli muuten se toinen poika? Tuon läskipään kaveri? Häntä ei näkynyt missään.

"Samaa vois kysyä sultakin", Thomas naurahti ilkeästi. Hänen äänensä oli matalampi kuin muistinkaan. Sydämeni oli ikiroudassa, huurre ja halla kuorruttivat sen kuin kermakakun. Olin peloissani. Hengitin pinnallisesti ja yritin kahmia happea jääkylmästä ilmasta.

Thomasin pahanhajuinen hengitys huurusi ilmaan, vaalea pilvi kohosi haihtuen taivaisiin. Hän katsoi minua kyräillen tuuheiden vaaleiden kulmakarvojensa alta. Hän oli tehokkaasti onnistunut sivuuttamaan kysymykseni, mikä herätti oitis epäilykseni. En keksinyt yhtä ainuttakaan nasevaa kommenttia, jonka olisin voinut sylkäistä hänen päälleen.

Sitten, yllättäen, hän tarttui varoittamatta minua hupparini kauluksesta ja työnsi kovakouraisesti vasten ovea. Hänen otteensa oli luja ja päättäväinen. Rimpuilu ei auttanut. Säikähdin pahemman kerran. Sillä hetkellä tiesin, että hän saattoi satuttaa minua halutessaan. Kuristaa minusta ilmat pihalle, hakata tajuttomaksi ilman, että kukaan kuulisi vaimentuneita huutojani. Tuijottaessani pelokkaan saaliseläimin silmin noihin tummiin pedon silmiin, nähdessäni oman puhtaan kauhuni heijastuessa niistä tiesin, että hän aikoikin tehdä niin.

Sera. Sera. Sera. Mieleni hoki, vaikkei se käynyt järkeen. Mutta samalla se kävi hyvinkin järkeen. Hänhän oli alunperinkin kuolannut Rosen perään, mutta mikä oli Bamin laita?

Entä, jos heitä oli useampia?

"Jack, Sarah, Wendy! Katsokaapas kuka täält löyty! Mikä onnenpäivä!" huusi Thomas, ja oli särkeä korvani. Uusi pelon aalto humahti lävitseni, sai kehoni nytkimään pakonomaisesti. Minun oli päästävä pois. Minun oli päästävä pois. En suostunut jäämään Sarahin ja muiden kynsiin. Ties mitä he keksisivät tehdä minulle. Näin mielessäni Sarahin käärmemäisen katseen ja kaksihaaraisen kielen lipomassa tämän huulia: minä vielä tapan sinut. Kosto elää.

Jos pakokauhu tuntui tältä, en ollut tosiaankaan koskaan tuntenut moista. Se oli kuin sekoitus voimaa antavaa adrenaliinia ja vertahyytävää kauhua, jota piti paeta pois mahdollisimman kauas. Lamaantuneet aivoni eivät ehtineet edes laatia kunnollista pakosuunnitelmaa, hioa pois kulmia ja aukkoja. Kehoni oli jo valmistautunut toimintaan.

"Päästä irti!" rääkäisin korviasärkevästi, ja aloin riuhtoa ja huitoa käsilläni kohti Thomasin kylmyyden turvottamia kasvoja. Hän hämääntyi hetkeksi, aivan kuten olin toivonutkin, ja tuon ohikiitävän tuokion ajan potkaisin poikaa haarojen väliin niin kovaa kuin lähti. Hän taittui ulvahtaen kaksinkerroin, kirosanojen ryöpytessä tämän karkesta suusta kuin vesi rikkoutuneesta padosta.

Minulla oli vain sekunteja aikaa, ennen kuin Thomas tointuisi iskusta ja kävisi taas päälleni. Pyörähdin ympäri, lähes holtittomasti tärisevät käteni eivät olleet löytää kahvaa, saati vääntää siitä. Ole kiltti ja avaudu. Pyydän, pyydän, pyydän, en enää koskaan toivo mitään muuta, kunhan aukenet nyt!

Ovi antoi periksi, ja lämmin huojennus tulvahti sisälleni. Kiitos, kuka ikinä oletkin, kun jätit oven auki. Pelastit henkeni. Jollain ilveellä onnistuin puoliksi kompuroiden, puoliksi juosten työntymään siitä sisälle suureen aulaan, jonka olin tottunut näkemään oppilaita ja puheensorinaa täynnä. Nyt se oli lähes pimeänä, himmeiden ääriviivojen ja muotojen sekamelska.