5 - vuoristorata

3K 219 455
                                    

A/N:

hei kaikki ja kiitos teille, ketkä ootte löytäny tänne ja kommentoinu, rakastan tätä yhteisöllisyyttä teidän kanssa!<3 ihan parasta lukea näitä teidän spekulaatioita.

ilmeisesti ilmotukset wattpadissa lagaa ja pahasti, joten sanon tässä kohtaa pienenä mainoksena, että julkasen seuraavan luvun huomenna viimestään klo 18, joten tulkaa sit takaisin!

ootte best
xx
sweetener22

ootte bestxxsweetener22

Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.

— o o n a —

Kuisma oli ollut koko illan ajan tosi kultainen. Se huolehti kokoajan, että mulla oli juotavaa ja hyvä olla. Tavallaan kaikki siinä tyypissä oli sellaista mitä mä oikeasti halusin miehessä olevan. Tai pojassa, se oli kuitenkin 16, mutta se oli niin herrasmies ja kiltti ja kohtelias, että olisi voinut luulla vanhemmaksi. Me juteltiin aika tavallisista jutuista, kuten koulusta, taiteesta ja kesäsuunnitelmista. Meidän juttu sujui kivasti, mutta siinä oli yksi ongelma.

Mä huomasin tylsistyväni.

Mä olisin halunnut puhua jostain muusta. Mä olisin halunnut, että Kuisma olisi ollut ilmeikkäämpi ja energisempi. Ja mä oikeasti odotin, kun se sanoi vievänsä mut sinne yhteen paikkaan, että se olisi joku spesiaali ja jännittävä paikka, mutta se olikin pelkästään talon alimmainen kerros, missä oli oikeastaan vaan sohvaryhmä ja biljardipöytä, mitä me ei edes pelattu. Mä tykkäsin elää vuoristoradoissa, tykkäsin pelleillä ja nauraa, mä olisin halunnut olla sellainen nyt, mutta me oltiin vaan jossain tasaisessa maisemajunassa, joka puksutti tylsän tasaisesti huvipuiston läpi. Meillä oli ihan mukavaa siinä, mutta pääasiassa me vaan katsottiin, kun muut piti hauskaa ja rellesti meidän ympärillä.

Meidän energiat ei natsanneet yhteen, se siinä oli.

"Missähän Eve on", mä pohdin ääneen, kun me oltiin hetken oltu hiljaa. Kuisma näytti häkeltyneeltä, se ehkä huomasi mun äänensävystä, että mulla oli tylsää.

"Hyvä kysymys", se sanoi.

"Voisin lähteä ettimään sitä", virkoin ja yritin nousta alakerran satiinisohvalta läikyttämättä mun juomaa siihen.

Kuisma tarttui mua kädestä.

"Et menis vielä."

Mua inhotti tällaiset tilanteet. Mua inhotti sanoa ääneen, jos mä en viihtynyt, kun en halunnut loukata kenenkään tunteita. Halusin aina kaikille pelkkää hyvää ja mä peilasin tosi vahvasti muiden tunteita itseeni. Yritin kohdella kaikkia niin, kuin haluaisin mua kohdeltavan, mutta samalla se sai mut helpommin teeskentelemään, ettei mitään ongelmaa ole.

Olisihan mun pitänyt sanoa Kuismalle, että mua ei kiinnostanut. Niin mä olisin halunnut, että mulle tehtäisiin jos olisin samassa tilanteessa, etten mä nolaa itseäni, mutta myös kertominen olisi noloa sille. Ja mulle. Joten sen sijaan, että mä olisin sanonut suoraan, mä löysinkin itseni valehtelemasta, että iskä ilmoitti tulevansa hakemaan meitä ihan pian. Mä jatkoin valhetta niin pitkälle, että sanoin iskän olevan sillä ylikonstaapeli Makkosella kylässä täällä Niemiharjulla ja oli just lähdössä sieltä takaisin Hakolaan päin, ja että se oli mun ainoa mahdollisuus päästä täältä takaisin kotiin. Mä en olisi halunnut valehdella, mutta en mä siinä hetkessä keksinyt parempaakaan.

me neljäWhere stories live. Discover now