32 - suurin unelma

2.3K 167 121
                                    

A/N:

hei te ihanat tyypit siellä <3 tässäpä oona-lukua tähän väliin. tää on vähän lyhyempi ku normaalisti, mut toivottavasti kelpaa!

ps, tuleeko teille uusista luvuista ilmotukset? tuntuu et tää wattpad lagaa nykyään ihan hulluna eikä kukaan saa ilmotuksia näistä ,_, ois paljon suurempi motivaatio julkasta lukuja. anyway, kommentoikaa ja kertokaa mietteitä, ne ainakin motivoi ihan hulluna.

pus
xx
sweetener22

pusxxsweetener22

Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.

— o o n a —

Mä vaan hymyilin, kun mulla oli niin ihanan kotoisa olo Elisan luona. Mut oltiin otettu niin hyvin vastaan tännekin, tai enhän mä ollut vielä tavannut kuin Jessen ja Antonin, mutta silti. Hakolan idioottijätkät oli lähestulkoon jo onnistuneet pilaamaan koko miessukupuolen mun silmissä. Siellä ei todellakaan ollut yhtäkään jätkää, jolla olisi edes käytöstavat, kun alkuun niin mukava Kuismakin osoittautui lopulta ihan idiootiksi.

Täällä pojat oli ihan erilaisia. Kohteliaita ja aitoja ja tsemppaavia ja kivoja.

Se Helsingistä muuttanut poikakin vaan kyseli multa kaikkea, mistä mä pidin ja mitä mä tein vapaa-ajallani. Mä olin niin hämilläni, etten mä saanut sanottua kuin sen ilmiselvimmän eli kpopin, eikä Anton sanonut siitäkään mitään pahaa, kehui vaan, että oli aina siistiä kun oli joku oma juttu. Se sanoi omaksi jutukseen vanhan rockin ja ne alkoi Villen kanssa jutella musiikista ja mä olin iloinen, ettei mun tarvinnut enää osallistua keskusteluun. En sen takia, etten uskaltaisi puhua, vaan siksi, että mä pystyin keskittymään katselemaan Villeä. Mä oikeasti melkein tunsin mun silmien muuttuvan sydämen mallisiksi aina, kun mä katsoin sitä.

Se oli niin jumalattoman kaunis ihminen.

Mä katsahdin Antonia sen vierellä ja mietin mielessäni, että Ville oli kyllä ihan hölmö, jos se tosissaan kuvitteli mun päätä pahkaa ihastuvan johonkin toiseen siksi, että joku vaan oli hyvännäköinen. Sitähän Anton kyllä oli, se oli ihan tajuttoman hyvännäköinen, eihän sitä voinut kukaan kieltää, mutta ei yhtään mun tyyppinen. Vaikka se vaikuttikin tosi mukavalta ihmiseltä, niin se oli silti jotenkin liian mystinen. Sillä oli sellainen pahan pojan aura ympärillään, en mä osannut selittää miksi, en mä tiennyt johtuiko se sen eteläsuomelaisesta puhetyylistä vai mistä, mutta niin se vaan oli.

Enkä mä syttynyt yhtään sellaisesta.

Mua sytytti mystisyyden vastakohta. Mua sytytti rehellisyys ja etenkin se, miten rehellinen Villen pelkkä katse oli. Kuinka sen silmissä aina läikähti hassusti ja kuinka sen hymy nosti sen silmiä sirriin, kun se katsoi mua.

Mun oli helppo uskoa pelkästä katseesta, että se piti musta tosi paljon.

Ja Ville miellytti mun silmää muutenkin enemmän. Eniten. Se näytti niin hyvältä nytkin, kun sen musta tukka oli suihkun jäljiltä laineikas ja pöyhkeä. Etuosa sen hiuksista lepäsi rennosti sen otsalla ja takaosa oli korvan takana, mikä korosti sen venytettyjä korvalehtiä. Mä en pystynyt vieläkään käsittämään, että mä olin saanut menettää neitsyyteni jollekin noin upealle ihmiselle.

me neljäWhere stories live. Discover now