Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— e l i s a —
Kun Nipsun tanssilattian tahmakerros oli puunattu olemattomiin ja mahonkinen baaritiski kiilsi taas enemmän kuin uutena, mä sain vihdoin istahtaa ansaitulle kahvitauolle. Laskin kahvikupin rappuselle mun viereen, napsautin sytkärillä röökin käryämään ja yritin olla huomioimatta miten sotkuinen Nipsun takapihakin oli. Mä olin nyt taukoni ansainnut, kun olin jynssännyt baaria tuntitolkulla niin puhtaaksi, että aamun pikkutuntien makkispekkiksetkin voisi syödä suoraan lattialta.
Aamupäivät oli ihan kivaa vaihtelua olla duunissa, kun baari ei ollut vielä auki ja kännisten kanssa sosialisoimisen sijaan sai keskittyä pelkkään paikkojen järkkäilyyn ja siivoamiseen. Etenkin perjantaisin, kun kaiken piti oikeasti kiiltää viikonloppua varten ja sai vaan laittaa aivot narikkaan ja jynssätä menemään. Tänä perjantaina mun siivousinto oli erityisen korkealla, sillä mä saatoin hyvinkin jopa itse olla huomenna asiakkaan roolissa. Enhän mä nyt halunnut, että ylioppilas Sirénin uudet kiiltävät puvunkengät tarttuu klähmäiseen tanssilattiaan kiinni.
Mä olin tosi rauhallisin mielin omista kemuistani, mutta Even juhlat stressasi mua ihan tajuttoman paljon. Oikeasti, mä olin kauhuissani niistä. Mä en tiennyt kumpaa mä pelkäsin enemmän — sitä, että sille olisi järjestetty juhlat ja sen äiti pakottaisi Even osallistumaan niihin heteroa esittäen, vai sitä, että sen juhlat olisikin peruttu kokonaan.
Pelkkä ajatus särki mun sydämen. Jokainen valkolakin saanut ihminen ansaitsi juhlat.
Eveä kuitenkin oli ollut koko viikon kuin valmistujaisia ei olisi olemassakaan, oikeasti, niistä ei saanut mainita sanallakaan. Mä yritin monta kertaa muistuttaa sitä niistä, mutta Eve meni joka kerta sen verran tiloihin, se oli ollut vähän kiukkuisempi ja sulkeutuneempi, etten mä enää uskaltanut mainita koko juhlia.
Eilisiltana kaikki muuttui vielä pahemmaksi, kun Even isä oli yrittänyt soittaa sille sillä aikaa, kun me oltiin tupakalla. Eve ei soittanut sille takaisin, se sammutti koko puhelimen ja piilotti sen tyynyn alle ja jatkoi elämää kuin mitään käänteentekevää ei olisi just meinannut tapahtua. Mä kuitenkin huomasin miten poissaoleva se oli koko illan eikä se soittanut Oonallekaan, vaikka se Villelle sellaista lupaili ja siitä mä viimeistään tajusin, että koko juttu oli Evelle paljon ahdistavampi kuin mitä se oli antanut mulle ymmärtää. Oona oli sille tyyliin tärkein koko maailmassa ja jos Eve pisti parhaan kaverinsa murheetkin pitoon, niin se kertoi oikeasti ihan hemmetin paljon. Tänä aamunakin se oli niin ajatuksissaan, ettei se edes toivottanut mulle hyvää työpäivää, vaikka se oli koko viikon suukotellut mun huulet ruvelle ennen työvuoroa ja valitellut miten ikävä sillä mua tulisi. Nyt se ei sanonut mitään muuta kuin moikka.
Mä en olisi halunnut painostaa Eveä, mutta kieltämättä muakin alkoi jo vähän ahdistaa sen tilanne ja mun piti oikeasti taistella tahdonvoimaa vastaan, etten mä puuttuisi ja soittaisi vaikka itse sille sen isälle tai Maxille tai jotain. Mä en kuitenkaan aikonut tehdä mitään, sillä Eve suuttuisi mulle loppuiäksi, jos mä niin tekisin. Mulla vaan oli helvetin hyvä ihmistuntemus ja mä uskoin, että sen isä ja Max oli vilpittömästi hyviä ihmisiä, jotka pitäisi Even puolia sataprosenttisen varmasti ja mua suretti niin paljon, ettei Eve uskaltanut luottaa niihin tarpeeksi.
