Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Rất tiếc! Hình ảnh này không tuân theo hướng dẫn nội dung. Để tiếp tục đăng tải, vui lòng xóa hoặc tải lên một hình ảnh khác.
— o o n a —
Me oltiin odotettu Elisaa jo varmaan 20 minuuttia, enkä mä pystynyt olla aloillani. Mua huolestutti ja pelotti ja ahdisti, kun mä en voinut mennä mukaan sisälle, kun ei mulla ollut tarpeeksi ikää.
"Mitä jos Evelle on oikeesti sattunu jotain", kuiskasin mun vieressä istuvalle Villelle, joka käännähti mua päin.
"Elisa pelastaa sen, no worries", Ville sanoi lohdulliseen sävyyn. Mä kyllä luotin Elisaan, sillä oli niin paljon kokemusta tuollaisesta ja se oli varmasti auktoriteetti baarissa, kun se oli siellä töissäkin. Se tunsi portsarit ja jos se Leevi heittäytyisi hankalaksi, niin ihan varmasti ne saisi sen porukalla pois Even kimpusta.
Nousin ylös autosta, kun en todellakaan voinut enää istua paikoillani. Ville tuli mun perässä ja sytytti tupakan, se tarjosi myös mulle askistaan ja mä olin helpottunut, kun sain käsilleni jotain tekemistä. Ville hyppäsi baarin takaovelle vievien portaiden vieressä olevalle puiselle leveälle penkille istumaan niin, että sen takapuoli oli selkänojalla ja jalat penkin päällä.
Mä olisin mennyt istumaan myös, mutta mun puhelin piippasi. Mun sydän läpätti ja toivoin, että se olisi ollut Eve, mutta se olikin Kuisma. Se kysyi, oltiinko me jo löydetty se, vaikka kyllä mä lupasin ilmoittaa sille heti, kun tiedän jotain. Mä en olisi jaksanut vastata sille, mutta mun oli pakko, kun se laittoi mulle vielä muutaman kysymysmerkin perään. Se oli varmasti myös huolissaan.
"Kuka sua pommittaa?"
Vilkaisin Villeä. Se rummutti puupenkkiä sen jalkaterillä kuin bassorumpua, kun sisältä kajahti musiikki, jonka tahdissa se yritti pysyä. Ja pysyikin, se oli tosi nopea ja taitava, ja mä pohdiskelin, että ehkä se soitti rumpuja nykyään. Tai sitten se oli sen joku tapa purkaa stressiä, tai energiaa, mistä mä tiesin.
"Kuisma", vastasin viimein ja imaisin tupakkaa, kunnes istahdin penkin toiseen päähän.
"Se henkseliäijä sieltä bileistä?" Ville kysyi tarkentavan kysymyksen enkä mä ehtinyt vastata siihen, kun sillä oli jo seuraava kysymys tulilla. "Onko se sun poikaystävä?"
Mä meinasin oikeasti tukehtua. Katsoin Villeä, joka nyt naputti myös käsillään puupenkin selkänojaa. Se poltti tupakkaa ilman, että se piti sitä kädessä, se vaan puhalteli toisesta suupielestä savua ulos ja mä ihmettelin, miten sillä ei mennyt savua silmiin.
"Kaveri", kerroin ja Ville nyökytteli sen päätä.
"Hyvä", se sanoi suoraan ja mä hämmennyin.
"Ai miten niin?"
"Muuten vaan", Ville sanoi ja virnisti. Mä en ehtinyt miettiä sen sanoja enempää, kun takaovi aukesi ja mun sydän kierähti ympäri.
"Apua!" mä pinkaisin pystyyn ja mun tupakka lipesi mun sormista, kun mä pelästyin näkyä niin paljon. Elisa kantoi Eveä käsivarsillaan, hetken mä pelkäsin jo oikeasti, että se oli kuollut, mutta Eve piti käsiä Elisan kaulan ympärillä. Mä en uskonut, että kuolleet pystyisi tehdä niin, joten mä uskalsin vähän huokaista helpotuksesta.
