33 - totuus vai tehtävä

2.4K 165 116
                                    

— e l i s a —

Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.

— e l i s a —

"Ooks ihan varma, et tää on oikee mesta?"

Anton katsoi pikkulauantaibileiden tapahtumapaikkaa silmät pyöreinä hämmennyksestä. Ränsistynyt keltainen rakennus näytti ihan kolkolta ja autiolta, kun pihassa ei ollut ketään eikä sisältä kuulunut vielä edes musiikkia. Mua huvitti Antonin reaktio, se oli varmaan vanhassa lukiossaan tottunut bileiden olevan jossain kaupungin hulppeissa suojelukohteissa, missä oli kaariholvit ja satoja vuosia vanhat seinämaalaukset.

"No mitä? Siinähän on kyltti ja kaikki", mä heitin ja Anton nousi pari porrasta ylemmäs ja siristi silmiään kohti oveen teipattua A-nelosta.

"Top secret party downstairs, high school students only, come in if you're wasted", se luki täydellisellä enkun ääntämisellä ja naurahti perään. "Mielettömät koristelut, vau."

Mua nauratti. Tuota samaa lappua oli käytetty niin pitkään kuin mä olin ollut lukiossa. Mä en edes tiennyt kuka sen oli alunperin kirjoittanut, mutta sitä oli käytetty jo vuosikaudet, jo paljon ennen mun lukiotaivalta. Teksti oli alunperinkin kirjoitettu hyvin koruttomasti kuulakärkikynällä haparoivin harakanvarpain ja paperi oli vuosien varrella mennyt entisestään ryppyyn ja suttuun, mutta sen pointti oli kuitenkin harvinaisen selvä.

Musta se oli hellyyttävä.

"Tervetuloa Niemiharjulle, täällä keskitytään olennaiseen", mä julistin kohottaessani taskumattiani ilmaan ja vedin sieltä ryypyn kitusiini.

Mä en koskaan lähtenyt viihteelle ilman mun uskollista ystävää. Taskumatti oli kulkenut mun matkassa jo viisitoistakesäisestä asti ja se oli aina löytänyt tiensä sitä tarvitseville. Se oli pitkän työuransa aikana saanut lohduttaa Henkkaa sydänsuruissaan ja Ronjaa vitutuksissaan ja mua ties missä ja nyt se sai hoitaa tehtäväänsä jälleen.

Tällä kertaa syy siihen seisoskeli etäämmällä kädet puuskassa, katseli ränsistynyttä rakennusta nyrpeänä.

Mä en tiennyt yhtään mitä mä olin sanonut tai tehnyt, kun Eve oli niin etäinen mua kohtaan. Mä olisin halunnut vetää sen sivuun ja kysyä, mutta kaikki oli niin hektistä ja sekavaa, etten mä ollut saanut tilaisuutta. Anton oli ollut mun luota asti kolmantena pyöränä meidän kanssa ja silläkin oli omat draamansa mielessä, en mä sen kuullen halunnut alkaa setvimään omia parisuhdesotkujani. Enkä mä viitsinyt Antonia hylätäkään, kun muut oli jääneet jälkeen eikä se tuntenut sisältä varmaan ketään.

Mua myös ihan rehellisesti pelotti, että mulle ja Evelle tulisi riitaa, jos me aletaan puhumaan. Varsinkin kun me molemmat oltiin juotu. Vanhat traumat meidän kolmen vuoden takaisesta riitelystä puski pintaan ja mä pelkäsin, että se vaan suuttuisi ja lähtisi eikä enää palaisi koskaan takaisin.

Mua ahdisti pelkkä ajatuskin.

Kai mä myös alitajuntaisesti annoin sille sitä lisäaikaa miettiä asioita erillään, kuten se oli siinä tekstarissaan ilmaissut. En mä halunnut olla liian päällekäyvä ja ahdistava.

me neljäWhere stories live. Discover now