Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
Oops! Bu görüntü içerik kurallarımıza uymuyor. Yayımlamaya devam etmek için görüntüyü kaldırmayı ya da başka bir görüntü yüklemeyi deneyin.
— o o n a —
Mä olin ollut aika vähäsanainen sen jälkeen, kun me oltiin tultu takaisin meidän eväsretkeltä. Ville oli mennyt suoraa tietä suihkuun ja mä vaan istuin hiljaa Elisan olohuoneen tummanvihreän sohvan kulmassa ja näpräsin puhelinta käsissäni. Mä olisin halunnut soittaa iskän hakemaan mut täältä pois, mutta samaan aikaan mä en olisi halunnut lähteä ollenkaan.
Mun ajatukset oli niin ristiriidassa, että mua ahdisti.
Mua ahdisti, kun mä en saanut kysyttyä Villeltä suoraan muistiko se eilistä suudelmaa. Mä halusin tietää ja samalla en halunnut. Ehkä mä suojelin itseäni sillä tavalla, ehkä mä halusin elää siinä uskossa, että kyllä se muisti ja ajatteli samalla tavalla kuin mä. Yleensä mä uskalsin kysyä suoraan, mä en halunnut kärvistellä turhaan, mutta tällä kertaa mä ehkä vaan halusin vielä hetken leikitellä sillä ajatuksella, että se tunsi mua kohtaan samoin. Mun oli pakko tehdä niin, koska se oli ainoa hyvä asia mitä mulla tällä hetkellä oli.
Tai olihan mulla muitakin hyviä asioita, tietysti oli, mutta niistä yksikään ei vain ollut sellainen, mikä yltäisi eilisen onnellisuuden kanssa samalle tasolle.
Aurinko paistoi mun takaa olevasta ikkunasta, se valaisi ilman mun edessäni ja katselin valoa vasten hiljalleen leijailevia pölyhiukkasia. Mua rauhoitti, kun mä sain keskittyä johonkin, ja hetkeksi mä onnistuin pääsemään johonkin zen-tilaan, kunnes Ville tuli suihkusta pelkkä pyyhe lanteillaan ja luonnollisestikin se sekoitti mun zenin aivan kokonaan.
Voi luoja se näytti hyvältä.
"Huhhuh, tekipä terää", Ville avasi suunsa ja mä vaan pakotin hymyn mun kasvoille, kun olin ilmeisesti unohtanut miten puhutaan. Mun oli äärimmäisen vaikea keskittyä mun ajatuksiin, kun ne sinkoili sinne sun tänne, Villen kylmänsävyisiin silmiin ja sen paljaalle yläkropalle ja kaikkialle.
Mä en koskaan ollut lihaksikkaiden jätkien perään. Ne lähinnä pelotti mua. Ne oli yleensä aina ylimielisiä ja inhottavia, ei tietenkään saisi yleistää, mutta mä vaan olin ihan liian monta kertaa todistanut, että sellaisia ne juuri oli. Musta tuntui, että sieltä jostain kuntosalin ilmanvaihdosta tuli sellaista ilmaa, mikä muutti ne väkisin ylimielisiksi kusipäiksi, jotka kuvitteli olevansa muiden yläpuolella, enkä mä voinut sietää sellaisia ihmisiä.
Mä tykkäsin juuri tuollaisesta, kuin millainen Ville oli.
Mä tykkäsin hoikista pojista, jotka oli itsevarmoja ilman lihaksia. Itsevarmoja ilman sitä ylimielisyyttä, mitkä välillä tuntui kulkevan käsi kädessä toistensa kanssa. Villen kohdalla niin ei ollut, musta tuntui, että se oli kaikilla osa-alueilla ihan hiton täydellinen. Ehkä jopa liian täydellinen.
Liian täydellinen mulle.
Siksi se ei varmaan eilistä muistanutkaan, kun sekin ajatteli niin. Mä olin sille vaan joku hetken hairahdus.
