We Are No Saints, No // Blind Channel Oneshots

15. Aleksi

Tw

Aleksi

Katson ikkunaa, joka on täynnä pisaroita. Ulkona sataa sitten huolella vettä. Huokaisen itsekseni. Nojaan päätäni käsiini sulkien hetkeksi silmäni.

Vaivun hetkessä omaan maailmaani. Suomeksi sanottuna ajatuksiini. Eivätpä ne kovin ihmeellisiä ole. Itkettää taas vaihteeksi, mutta kyyneleitä ei tule.

Ei ole ensimmäinen kerta. Ei todellakaan. Pitäisi keksiä joku syy miksi itkisin. Sitä kautta saan huijattua kyyneleitä valumaan silmistäni.

Toivottavasti sitten olisi edes vähän parempi olo. Elämä nyt vain on tällaista tasaista paskaa. Kavereita ei oikeastaan ole, tai keihin luottaa.

Murheita minulla nyt olisi vaikka muille jakaa, mutta en halua enää yhtään enempää luottamusongelmaa, kuin mitä on jo. Niin ne ystävätkin vain kääntävät petollisesti selkänsä.

Varsinkin silloin kun eniten heitä tarvitsisi. Syvällistä, tiedän. Mutta niin se elämä vain on. Parempi antaa ajatuksilleni aikaa, kuin sortua heti puukkoon.

Tai saksiin. No, viiltelyyn joka tapauksessa. Minullahan näitä ajatuksia riittää, joten ei olisi mitään järkeä alkaa kirjoittamaan päiväkirjaa.

Menisi vain paperia hukkaan. Puhelimen muistioonkaan en jaksa alkaa kirjoittamaan. Puhelin on muutenkin niin ahdistava kapistus.

Jatkuvasti paineita siitä jääkö jostain paitsi, tietääkö samoista jutuista kuin muut, ja niin edelleen. Listaa voisi vain jatkaa ja jatkaa. Eikä loppua tulisi.

Avaan silmäni. Käännyn tuolillani niin, että näkisin entisistä kavereistani kuvia, mitä on huoneeni seinällä. Tunnen ensimmäisen kyyneleen virtaavan poskelleni. Pian sille tulee kaveri.

Onneksi edes kyyneleellä on joku. Minulla ei ketään. Olen jatkuvasti yksin kotona. Nyt on kaiken lisäksi syysloma, joten ei ole edes koulua.

En harrasta mitään muuta kuin syvällisiä ajatuksia. Siskoni on jo täysi-ikäinen, joten hänestäkään ei ole seuraa. Vanhempani käyvät vain kotona nukkumassa, ehkä syömässä.

Joten ei minulla ole mitään muuta kuin aikaa. Saatan joskus innostua soittamaan kitaraa taikka pianoa, mutta ei jaksa riittää hermot siihen että opettelisin jotain.

Toistaiseksi ei ole löytynyt mitään hyvää bändiä, mitä kuunnella, joten en ole mikään musiikin suurkuluttaja. Ja kyllä, sekin vain ahdistaa.

Pelottaa liikaa kuuntelenko vääränlaista musiikkia. Pitäisikö minun tietää joku tietty bändi tai biisi. Joten helpompi vain mennä tunteiden mukaan.

Jos haluan kuunnella musiikkia, sitten kuuntelen, ja jos en, niin sitten en. Ei minua kuitenkaan kukaan ymmärrä, niin mitä tuollaisellakaan on väliä?

Niinpä. No takaisin niihin ihmissuhteisin. Ei minuun kukaan ihastuisi, kukaan ei jaksa katsoa tätä masentunutta naamaa pidemmän päälle.

Ja sama homma kai kavereiden kanssa. Nytkin kun menin kertomaan, etten ole ikinä pussannut ketään, on jo varmaan koko koulun tiedosta, kiitos näiden minun 'kavereiden'.

Juoruilevia paskoja, jos näin rehellisiä ollaan. Ei heihin nähtävästi voi luottaa. Jos kenenkään muuhunkaan. Parempi vain olla yksin hiljaa, niin ei tule ongelmia.

Huomaan jo itkeväni ihan huolella. No, ainakin pääsen purkamaan tunteitani, jos ei mitään muuta. Ja on ainakin jotain tekemistä. Edes jotain positiivista.

Pyyhin kyyneleitäni pois. Hyppään sängylleni, ja otan tyynyn itseäni vasten. Kyllä, halaan tyynyä, kun ei ole ketään muuta ketä halata.

Näillä luottamusongelmilla ei tutustuta uusiin ihmisiin, joten kai se on vain tarkoitettu, että elän yksin. Ehkä joku lemmikki voisi olla kiva.

Siihen kyllä voi luottaa. Ei eläimet ole tehneet mitään pahaa, ja niille voi purkaa huoletta tunteitaan. Ei ne kerro kenellekään, ja kaiken lisäksi kuuntelee.

Se vain, että vanhempani eivät suostuisi. Raha on muutenkin tiukilla, joten. Eikä omaa rahaa ole tarpeeksi, vaikka en käytä sitä mihinkään.

Se siitä sitten. "Perkele!" huudan niin kovaa kuin lähtee. Anteeksi kaikille ohikulkijoille jotka saivat takiani paskahalvauksen. Oli vain pakko päästä huutamaan.

Tuijotan kattoa vihaisena. Vihaan elämää ja itseäni. Mikä minussa on vialla? Mitä järkeä minulla on elää, jos kukaan ei ymmärrä minua?

Tai halua edes olla tekemisissä kanssani? Eikö vain olisi helpompaa hypätä jostain alas ja toivoa etten selviä? Tai tehdä se vain nopeasti oman käden kautta?

Mikä minua täällä enää pidättää? Ei yhtään kukaan. Kukaan ei välitä, kenelläkään ei kiinnosta, kukaan ei huomaisi.

Eihän vanhemmillani ole ikinä aikaa kysyä miten minulla menee. Hyvä jos edes tietävät minun olevan hengissä. Vielä.

Niihin ajatuksiin nukahdan lopulta. Toivon kyllä etten heräisi tästä enää ikinä, mutta se asia ei valitettavasti ole minun päätettävissä...

***

Sanoja: 633

Aika syvällistä settii tullu joskus kirjotettuu :D Fun fact ulkona sataa oikeesti 😜