We Are No Saints, No // Blind Channel Oneshots

24. Joel

Tw

Joel

Hengitin syvään rauhassa yrittäen rauhoitella itseäni. "Kaikki hyvin, ei oo mitää hätää" kuiskasin kyyneleiden valuessa poskilleni. Katsoin itseäni peilistä kääntäen katseeni nopeasti pois.

Oikeasti. Enkö viitsinyt katsoa itseäni peilistä? Ei saatana. Ei vaikuttanut hyvältä tällainen. Silitin käsivarttani yrittäen kai lohduttaa ja rauhoitella itseäni. Mitä lie senkin pitäisi auttaa.

Pyyhin kyyneleitäni pois ja riisuin vaatteeni pois. Vilkaisin kelloa. Hienosti itkin silmiä päästäni yhdeltätoista yöllä. Normaalit ihmiset nukkuisivat, mutta minä nyt olin aina ollut se poikkeus, hyvässä ja pahassa.

Hengitin pariin kertaan rauhassa, ennen kuin kävelin kylpyhuoneeseen. Katsoin vaakaa ahdistuneena. Toisaalta, se toisi joko lisää sellaista tai sitten helpotusta. Jotakin kuitenkin.

Nousin sen päälle sulkien silmäni ja toivoen parasta. Vilkaisin lukemaa alkaen itkemään enemmän. Huomasin kehoni tärisevän, joten upotin käteni hiuksiini ja tukistin niitä.

En ymmärrä. Söin saman verran kuin eilen ja siitä huolimatta painoni vain nousi. Eilen se kyllä oli tippunut. Mitä muka tein väärin? Ja alunperinkin, miksen voi hyväksyä itseäni?

En osannut lopettaa tätä mitenkään. Tiesin että tämä oli erittäin typerää ja johti vain ja ainoastaan huonoihin lopputuloksiin, mutta olin jo jäänyt koukkuun. En tätä nyt vielä syömishäiriöksi voinut kutsua. Häiriö syömisen kanssa kuulosti paremmalta.

Rajoitin syömiseni kaikkeen terveelliseen, ja yritin liikkua mahdollisimman paljon. Ehkä sitten kelpaisin itselleni. Rakkailleni aivan varmasti riitin, mutta kun en riittänyt vittu itselleni. Ymmärsittekö?

Romahdin maahan sikiöasentoon ja annoin kyynelien valua poskillani. "Mikä. Vittu. Mussa. On. Vikana?" mutisin hakaten päätäni seinään. Näin hetken aikaa vain mustaa, olisinpa vain pyörtynyt tähän.

Kuulin yhtäkkiä jonkun runkkaavan ovikelloani kauhean aggressiivisesti. Siellä runkatkoon, en halunnut taikka jaksanut mennä avaamaan. Varsinkin kun olin alasti ja näytin helvetin itkeneeltä, mutta niinhän minä olinkin.

Päätin raahautua kylmään suihkuun, jos se auttaisi edes fyysistä oloa. Ehkä kuolisin siinä samalla hypotermiaan, niin ei tarvitsisi kestää näitä ajatuksia. Jätkille puhuminen auttaisi kyllä, mutta ei heidän tarvinnut huolestua minusta.

Pärjäsin ihan hyvin itsekin. Niin ainakin uskottelin itselleni. Nousin lattialta ja horjahdellen pääsin suihkun alle. "Perkele" huokaisin ihoni läpi mennessä kylmät väreet. Ovikellon runkkaaja oli ainakin toistaiseksi rauhoittunut.

Yritin samalla miettiä miten helvetissä pääsisin tästä kaikesta paskasta eroon. Varmaan heittämällä tuo vaaka vittuun, lopettaen yliajattelemisen ja ottaen itseäni niskasta kiinni. Sitten kun se olisikin niin helppoa..

Suljin hetken päästä suihkun ja kuivasin itseni pyyhkeeseen. Kuulin puhelimeni alkavan soittaa soittoääntään. Kuka helvetti minulle soitti puoli kahdeltatoista yöllä? Toisaalta, enhän minä nukkunut, joten hyvin todennäköisesti vastasin.

Kipitin kylpyhuoneesta pois katsomatta peiliin. Nappasin puhelimen pöydältä ja katsoin soittajan nimeä. Joonas. Kävin päässäni kauhee taistelua painaisinko luurin korvaan, antaisin soida ja soittaisin myöhemmin, vai vastaisinko vain suoraan.

Päädyin lopulta toiseen vaihtoehtoon. Nappasin bissen jääkaapista ja lähdin sen kanssa parvekkeelle. Ei näitä ajatuksia ja paskaa elämää kestänyt selvinpäin. Juominen ei ollut paras vaihtoehto, mutta voitti kaikki muut.

Kuulin jonkun laittavan minulle viestiä. Kaivoin kylpytakin taskusta puhelimen. "Ei. Vitun. Kyrpä" mutisin hörpäten bissestäni lisää. En ymmärtänyt miten hän sai tietään? Tai no, miksei hän olisi saanut tietää?

Joonas: Terapia-aika varattu huomiselle, klo 16. Mene sinne tai haetaan sut.

En tiennyt mitä tuohon olisi pitänyt vastata. En vittu varmana mene. Okei, menen teidän takia. Mistä helvetistä puhut? Mistä sait tietää? Minkä takia? Ketkä mut hakee?

Joonas: Tää on sun parhaaks. Et avannu äskön ovee joten toi oli ainoo idea joka mun päähän tuli. Joel me ollaan huolissaan susta, mee sinne jooko?

Vieläkään en tiennyt mistä helvetistä Joonas sai tietää tästä. En ollut kertonut ja omasta mielestäni olin peitellyt kaiken täydellisesti. Mutta Porko oli Porko. Häneltä oli turha yrittää piilotella mitään.

Joel: Okei mä meen. Mut ootko missä, jääkaapissa olis bissei jotka vois vetää kurkusta alas ja yksin aika tylsää.

En sitten viisaampaa vastausta keksinyt. No, kyllähän tuo bissetölkki olikin jo tyhjä. Huomenna sitten kärsisin darrasta, mutta no. Ainakin unohtaisin ajatuksen että jätkät tiesivät jotenkin helvetissä tästä.

Joonas: En välttämättä ryyppäämään tuy, mut saat musta juttukaverin. Oon sun ovella edelleen et jos herra viittis tulla avaamaan.

Joel: No vittu. Tullaan tullaan.

Huokaisten lähdin avaamaan pörröpäälle oven. Hän syöksyi halaamaan minua heti kun olin saanut oven auki. "Vittu mä oon ollu susta huolissani" hän kuiskasi yrittäen murskata kylkiluuni paskaksi.

"Kiitti ku tulit. Ja hait apuu. Mä.. en mä pystyis tähän yksin" tunnustin viimein kyynelien noustessa uudelleen silmiini. "Mä tiedän. Sen huomaa susta et oot paskana ja tajusin tänää mistä on kyse" Joonas vastasi hiljaa.

"Mut oon ylpee susta et pystyit myöntää sen. Me tuetaan sua et pääset taas jaloilles elämässä. Oot rakas" blondi jatkoi ja nosti katseensa minuun. "Samoin" tyydyin vastaamaan kyynelkanavieni auetessa jälleen.

***

Sanoja: 722

Tää homma meni samantien vituiks, luvut nyt loppu ja tääki olis pitäny eilen julkasta 🥲 Joten jos yhtäkkii julkasen oneshotin nii oon saanu valmiiks mut se ns. virallinen kirja tulee tosiaa 4.6. (jos mä nyt parantuisin ja saisin itteni kirjottaa sitä.. :D)