ᴛʜᴇ ᴇᴄʟɪᴘꜱᴇ ᴏꜰ ᴛʜᴇ ᴄɪᴛʏ

9.

Silmäni rävähtivät auki.

Olin hiestä märkä ja haukoin henkeäni. Sydämeni hakkasi rinnassani kovaa ja tunsin kyyneliä naamallani. Nousin istumaan sängyllä ja katsoin ympärilleni hädissäni. Kuun valo toi hieman valoa huoneeseen verhojen läpi. Nousin ylös sängyllä ja menin parvekkeelle. Piti vain toivoa ettei täällä olisi zombeja.

Ulkona ei ollut kovinkaan kylmä, sillä kesä oli lähellä, mutta onnekseni ulkona oli tuulista. Pitkät hiukseni leijailivat ilmassa ja ne kiilsivät kuun ansiosta. Ulkona oli hiljaista ja kuului vain puiden kahinaa ja tuulen virettä. Tasoitin hetken hengitystäni ja yritin tuulettaa itseäni. Nyt oli varmaan aamuyö. Olisin väsynyt seuraavana päivänä.

Yhtäkkiä purskahdin odottamattomaan itkuun. Horjahdin istumaan penkille ja itkin niin kovaa, että en melkein saanut happea. Haukoin henkeäni ja pidin kättä sydämelläni.

Parvekkeen ovi avautui ja esiin astui hätääntynyt Xuxia. Hän pälyili ympärilleen, kunnes näki minut istumassa penkillä. Xuxia linkkasi hitaasti luokseni. Hän huokaisi helpotuksesta ja kyykistyi eteeni, hän irvisti, sillä hänen jalkaansa sattui. Xuxia otti naamaani käsiinsä ja sivuutti omat kipunsa.

"Oletsä kunnossa, Jia? Mä pelästyin ihan kamalasti, kun kuulin täältä tommosia ääniä, luulin että joku zombi hyökkäsi. Olin hakemassa vettä ja kuulin täältä huutoa", hän kertoi ja katsoi silmiini. Hän pyyhki kyyneleeni ja näin hänen silmiensä kiiltävän.

"Sun silmät kiiltää", kuiskasin haltioissani, sillä hänen vihreät silmänsä näyttivät smaragdeilta. Sitten ymmärsin, että hän itki ja silmäni suurenivat.

"Miksi sä itket?!" Kysyin hädissäni ja Xuxia vain pudisti päätään, ja hymyili kyynelten läpi.
"Mua vaan alkaa jotenkin itkettää; kun sä itket. Mä en voi sille mitään, musta tuntuu väärältä kun oot surullinen. Nyt mitä tapahtui?" Hän tivasi ja huokaisin syvään.

"Mulla oli paljon painajaisia lapsena. Niitä oli eniten yläasteen aikana. Mun vanhemmat pysty aina rauhoittaa mut. Sitten mä pääsin niistä yli. Ja nyt ne tuli takas", purskahdin itkuun ja liu'uin lattialle Xuxian eteen. Hengitykseni kiihtyi ja haukoin taas henkeäni. Hän halasi minua tiukasti.

"Ei mitään hätää Jia. Se oli vain uni. Mä olen tässä, ei mitään hätää. Rauhoitu. Hengitä syvään, sisälle ja ulos", Xuxia mutisi rauhoittavasti. Hengitin syvästi sisään ja ulos, keskityin Xuxian ääneen, hänen hellään ja lämpimään kosketukseensa sekä hänen sydämen lyönteihinsä. Lopetin itkemisen ja minua alkoi väsyttää.

"Kertoisitko, mitä unessa tapahtui?" Hän kysyi hellästi ja nyökkäsin, luotin häneen täysin.

"Unessa heräsin tuolta samalta sängyltä. Etsin teitä, mutta talo oli tyhjä. Menin ulos ja sitten näin kaikki. Siis ihan kaikki tuntemani ihmiset. Vanhempani, isovanhempani, serkkuni, luokkatoverini, vihaajani, opettajani ja ihan kaikki joiden nimet tiesin.

Ja sitten siellä olitte te sekä Maxu. Ja mä menin ihan sekaisin. Te kaikki olitte saaneet viruksen. Te- siis t-te puhuitte... vähän kaikkea.

Että mä en pelastanut teitä, vaikka mä lupasin. Että mä jätin teidät. Että mä pelastin vain itseni. Että en ansaitse elää. Että olen itsekäs. Että mä aiheutin tän apokalypsin. Te kaikki huusitte noita asioita mulle, ja paljon muutakin. Mä itkin unessa. Mä muistan, kuinka paljon mua sattu sydämeen. Mua sattu, koska mä haluan, että te kaikki ootte turvassa ja mä tekisin kaikkeni, että muutkin selviäis. Mä en halua olla syynä muitten kuolemaan, enkä halua jäädä ainoaksi selvijäksi.

Joten pliis, auta mua pitämään kaikki turvassa, Xuxia", itkin hänen kaulaansa taas ja tiesin näyttäväni paskalta.

Mun silmät oli varmaan märät, punaiset ja turvonneet. Nenä punainen ja se vuosi. Huuletkin oli turvonneet, tunsin sen. Sylki melkein valui. Poskeni olivat märät ja punaiset myös.