ᴛʜᴇ ᴇᴄʟɪᴘꜱᴇ ᴏꜰ ᴛʜᴇ ᴄɪᴛʏ

15.

Asunnon olohyoneessa oli seinään kiinnitetty puhelin-asia, höskä. Sieltä tuli vähän väliä kuulutuksia.

"Kuten olette jo kuulleet, on keksitty vastalääke virukseen. Olemme levittämässä vastalääkettä zombeihin tällä hetkelläkin ja uusia selviytyjiä on tulossa pian. Asuinpaikkoja on tarpeeksi vielä hetken aikaa, joten on hyvä aika aloittaa lisätalojen rakentaminen ja alueen laajentaminen. Meillä on paljon työntekijöitä, mutta lisää tarvitaan. Sen takia kaikki Sunrisen ja Sunsetin piirikunnan asukkaat, jotka ovat olleet täällä jo kuukauden ja ovat hyvässä kunnossa töihin, tulkaa arkipäivisin kello kymmenen töihin. Kaikki vapaaehtoiset auttajat ovat tervetulleita. Tavataan keskustan päätalon pihalla", kuului miesääni ja sitten äänite loppui.

"Onneksi emme joudu mennä sinne", Yuji tokaisi ja kohautin vain olkiani.

Ehkä ihmiskunta ehdittäisiin pelastaa. Näillä tapahtumilla oli kuitenkin seurauksensa ja paljon vahinkoja oli käynyt.

Menin keittiöön ja aloin keittää kahvia. En kuullut häntä sillä hän hiippaili, mutta tunnistin addiktoivan tuoksun. Siitä tiesin hänen seisovan suoraan takanani ja tiesin hänen säikäyttävän minut kohta. Joten käännyin ympäri nopeasti ja huusin; "Pöö!"

Xuxia kiljaisi ja hypähti kauemmas. Aloin nauraa kovaan ääneen. Karma is a bitch, like they say. Nostin Xuxian ylös, hän oli nimittäin kaatunut maahan pelästyessään. "Ei noin saa pelästyttää!" Hän inisi ja aloin nauraa. "Säkin olit juuri pelästyttämässä mut!"

Hymyilin hänelle onnellisena ja halasin häntä. "Katso nyt, se olet ihan okei. Pieni pelästytys ei tapa ketään", kusikasin ja Xuxia pyrskähti. "Ai ei vai! Joku voi saada sydänkohtauksen tosta, ihan tosissaan!"

"Okei, sori. Luvataan, ettei pelästytetä toisiamme enää ikinä", mutisin ja tunsin Xuxian nyökkäävän. Hän vetäytyi kauemmas nähdäkseen naamani ja hetken tutkiskelun jälkeen hän antoi pusun huulilleni. Sitten toisen, kolmannen, neljännen. Halusin kuitenkin enemmän kuin miljoona pusua, joten vedin hänet lähemmäs ja suutelin häntä halukkaasti. Minusta oli tullut jo aika hyvä suutelija Xuxian ansiosta.

Kaadoin meille molemmille kahvia kuppeihin ja menimme parvekkeelle. Istuimme sohvalla ja katsellimme vaaleanpunaista taivasta, hörpimme lämmintä kahvia. Pilvet näyttivät hattaroilta.
Pieni tuulenvire viilensi lämmintä, kesäistä ilmaa. Auringonpaiste sai meidät kiiltämään kauniisti. Näin kaukana puistoja ja lisää kerrostaloja, niiden takana näkyi vuori.

Katsoin alas kadulle ja näin uuden bussin saapuvan. Sen sisältä astui ulos joukko ihmisiä, joillain heistä oli kääritty siteillä. Heidät oli varmaan pelastettu vastalääkkeellä.

"Ehkä he pystyvät pelastaa Maxun", Xuxia kuiskasi ja hymyilin hänelle pienesti, hän yritti vain tehdä olostani paremman. "Ehkä."

Elimme lähes tavallisesti. Emme tosin käyneet koulua tai tehneet töitä, kaikki oli kuin lomaa. Täysin epätodellista.

Turvakaupunkia alettiin laajentaa ja lisää asukkaita tuli, ihmiset osallistuivat vapaaehtoisina mukaan vastalääkkeen levitykseen. Kaikessa tässä kestäisi monia kuukausia, jopa vuosia. Kuka ikinä viruksen keksikään, saa hän hävetä.

Kaikkialla maailmaa ihmiset levittivät vastalääkettä ja pian selviytyjiä oli enemmän kui  zombeja.

Tietenkin monia zombeja, eli ihmisiä, oli myös kuollut, sillä kyllä zombeillekin kävi tapaturmia ja he saattoivat myös repiä toisensa palasiksi.

Kaikki olivat lähteneet vapaaehtoisina auttamaan talojen rakennuksessa. Minä ja Xuxia emme, sillä halusimme yhteistä aikaa.

Pelasimme pari kierrosta shakkia, mutta se kävi tylsäksi nopeasti. Hän halusi kolmannen kierroksen. En itse enää jaksanut.

Nousin ylös seisomaan ja kiersin pöydän. Istuin hitaasti hänen syliinsä hajareisin ja hän virnisti minulle. "Mitä pikkuinen haluaa?" Hän kysyi ja mutristin huuliani. Kiersin käteni hänen kaulansa ympärille ja hän halasi minua.

Asetin hennosti huuleni hänen omillensa ja suutelin häntä rauhallisesti hetken. Suutelimme pitkään, hellästi, hitaasti ja nautinnollisesti. Mitään kiirettä ei ollut. Xuxia veti minut lähemmäs vartaloaan ja siirsi huulensa kaulalleni. Hän jätti herkälle iholleni pieniä, perhosen kevyitä pusuja ja alkoi sen jälkeen suudella kaulaani kiihkeästi. Voihkaisin ja pyöräytin pääni taakse, antaen hänelle enemmän tilaa.

Xuxia pusutti, suuteli, puri, imi, nuoli ja leikitteli kaulani iholla. Häntä näytti huvittavan, kuinka helposti pystyi tehdä minusta voihkivan sotkun. En voinut pidätellä, Xuxia oli niin hyvä siinä kaikessa.

Hän nousi ylös ja kiersin jalkani hänen vyötärönsä ympärille, hän piti reisistäni kiinni. Xuxia kantoi minut makuuhuoneeseen ja laski minut sängylle. Hän siirtyi päälleni ja jatkoi töitään kaulallani. Hänen suudelmansa siirtyivät alemmas ja alemmas, paita meni tielle. Xuxia vetäisi sen helposti pois päältäni. Hänen suudelmansa ja kosketuksensa saivat minut sekoamaan. Voihkaisin sekä inisin pienesti, selkäni meni kaarelle ja silmäni pyörähtivät hetkeksi taakse tunteen vaikutuksesta.

Meni pari kuukautta, ja saimme palata. Saimme vihdoin palata kotiin. Paikkoja alettiin kunnostaa. Minä menin Xuxian luokse. Kartanon mallinen omakotitalo tuntui jo nyt tosi tutulta, turvalliselta ja kotoisalta.

Katsoimme joka perjantai yhdessä elokuvia. Etsin työpaikan. Hän jatkoi mallin töitä ja pääsi aloittamaan näyttelijän uran uudessa sarjassa. Elämä meni eteenpäin. Löysin äitini, isäni oli menehtynyt. Monet oppilaat olivat myös menehtyneet.

Maailma oli sekaisin, mutta kaikki oli menossa parempaan suuntaan.

Mutta minä olin onnellinen, sillä minulla oli Xuxia.

Hän oli ainut asia, jonka halusin ja jonka sain.

Minä rakastin Xuxiaa.

Tää kirja oli vähän hutaistu, mutta toivon että joku piti siitä.

Saa nähä mitä mä seuraavaksi teillä kirjana tarjoan.

Toivottavasti piditte tästä kirjasta. Vähän lyhyt, but oh well.

Ilysm.

Bye.