Salattu ihastus

Luku 1

Katselin ärsyyntyneenä kylpyhuoneeni peilistä kasvojani, joita koristi kolme suurta finniä molemmilla puolilla poskia. Inhoan finnejä, mietin turhautuneena. Omani olivat aina suuria ja hitaasti paranevia. Lopuksi niistä jäi yleensä vielä jäljelle punaiset jäljet, joita jouduin sietämään vielä seuraavat pari viikkoa. Kurotin toisella kädelläni kohti sinisen väristä tuubia, joka makasi lavuaarin vieressä. Puristaessani tuubista tulevaa aknevoidetta sormenpäähäni, alakerrasta kantautui yhtäkkiä kovaa melua.

"Nicolas!" huusin, mutta melu ei hiljentynyt. Inhosin sitä, kuinka vuotta vanhempi isoveljeni, Nicolas, lähti aina niinä iltoina juhlimaan, kun vanhempamme olivat muualla, ja tuli joka yö kotiin melun saattelemana. Tällä kertaa vanhempamme olivat tapaamassa Shelby-mummiamme, joka oli sairaana. Tietysti veljeni päätti siis lähteä heti perjantai-iltana juhlimaan. Itse en välittänyt juhlimisesta. Olin oikeastaan aivan veljeni vastakohta. Välitin arvosanoistani ja noudatin aina ohjeita, en koskaan joutunut hankaluuksiin.

"Nicolas! Pidä pienempää ääntä! Olen menossa nukkumaan!" yritin jälleen huutaa, mutta melu ei tuntunut loppuvan. Nyt saa riittää, mietin äkäisenä. Sipaisin nopeasti valkoisen väristä voidetta jokaisen kasvoissani olevan epäpuhtauden päälle, kunnes laskin tuubin lavuaarin viereen ja marssin ulos kylpyhuoneesta.

Tömistelin äänekkäästi portaita alas, ja jatkoin siitä kulkuani kohti keittiötä. Käänsin heti kylmän katseeni edessäni seisovaan, ruskeatukkaiseen poikaan, joka näytti paloittelevan terävällä veitsellä juustonpaloja isosta juustokimpaleesta.

"Mitä luulet tekeväsi?" kysyin kylmällä äänellä. Nicolas käänsi katseensa minuun päin ja muodosti hymyn kasvoillensa. Huomasin oitis hänen vihreistä silmistään huokuvan, lasittuneen katseen.

"Hei, systeri! Haluatko leipää?" Nicolas kysyi ja jatkoi paloittelua.

"Miksi leikkaat juustoa veitsellä?"

"En löytänyt juustohöylää." Huokaisin ja kävelin Nicolaksen luokse avaten kivisen pöytätason alla olevan kaapiston oven. Kaivettuani juustohöylän esille, ojensin sen Nicolakselle.

"Katos, sielläkö se olikin!" Katselin hetken, kuinka Nicolas leikkasi vielä höylän avulla pari juustoviipaletta, kunnes asetteli ne tasaisesti kahdeksan leipäpalan päälle. Myöhemmin huomioni kiinnittyi jälleen meluun, joka oli jo aikaisemmin kantautunut kylpyhuoneeseeni.

"Miksi sinun täytyy huudattaa televisiota näin kovalla?" kysyin ja käänsin katseeni automaattisesti kohti edessämme olevaa seinää, jonka toisella puolella sijaitsi olohuone.

"Ja aiotko syödä kaikki nämä leivät yksiksesi?" kysyin heti perään katsellen jälleen kahdeksaa leipäpalaa. Ennen kuin Nicolas ehti vastata, olohuneen suunnalta alkoi kuulumaan askelia. 

Hetken päästä tutunnäköinen henkilö astui näköpiiriimme. Luke, nimi pongahti heti mieleeni. Hän oli yksi Nicolaksen parhaimpia ystävistä. Hän oli joskus aikaisemminkin käynyt meillä, mutta siitä oli jo aikaa - ainakin puoli vuotta.

En saanut hetkeksi katsettani irti tuosta komeasta, harteikkaasta pojasta, jolla oli lyhyt, vaalea tukka, ruskettunut iho, tummat, vahvat kulmakarvat, jykevä leuka ja kauniit, vaaleansiniset silmät, joita ei voinut kuin ihailla - ne varmasti olivat sulattaneet monen tytön sydämen.

"Osa niistä on Lukelle", Nicolas sanoi, jolloin samalla pakotin itseni kääntämään katseeni takaisin veljeeni päin. Samalla tunsin Nicolaksen ystävän kävelevän pöydän toiselle puolelle.

"Onko leivät jo valmiita? Kauhea nälkä", kuulin pehmeän, vahvan äänen kysyvän. Katseeni siirtyi jälleen Lukeen päin. Hän kävi samaa koulua kuin minä ja Nicolas. Hän liikkui koulussa Nicolaksen porukassa, johon kuului heidän lisäksi muita koulun jalkapallojoukkueen jäseniä - joista suurin osa oli minua vuotta vanhempia. Olin monesti nähnyt tyttöjen kuolaavan heidän peräänsä, varsinkin minun ikäiseni.

"Hei, taidat olla Nicolaksen systeri", Luke sanoi ja muodosti pienen, sydämiä sulattavan hymyn kasvoillensa. Pian näin, miten hänen katseensa siirtyi silmistäni kohti päälläni olevaan toppiin ja shortseihin, jotka toimivat yöasunani. En muistanut ollenkaan, että samalla, kun päälläni oli vain toppi ja shortsit, myös kasvojani koristi isot, valkoiset läikät aknevoiteesta. Hiukseni olivat myös suttuisella nutturalla, joka ei ollut läheskään mikään söpö suttunuttura, vaan enemmänkin se sai minut muistuttamaan linnunpelätintä. Tunsin poskieni alkavan punoittaa ja käänsin katseeni maahan. Olin noloissani, sillä edessäni seisoi nyt poika, joka oli saanut perhosia vatsaani ja kämmeneni hikoilemaan jo ensimmäisellä kerralla, kun olin nähnyt hänet vilaukselta koulun käytävällä jo yli vuosi sitten. Olin vihainen, sillä ilman Nicolasta ja hänen meukkaamistaan en seisoisi nyt tässä, tämän näköisenä, ja katsoisi noloissani jalkoihini. En pystynyt vastaamaan Lukelle, siirtämään katsettani edes hänen suuntaansa, vaan sen sijaan siirsin ärtyneisyyteni Nicolakseen.

"Aina, kun vanhempamme ovat poissa, lähdet vain juhlimaan ja joudun kuuntelemaan tätä melua joka yö, kun tulet kotiin! Pistä tuo televisio hiljemmalle!" sanoin äänekkäästi, kunnes marssin portaita pitkin kohti huonettani.

"Systerisi vaikutti vähän äkäiseltä", kuulin vielä Luken huvittuneen äänen sanovan.

"Hän on perheen hikke, ei niinkään juhlija tyyppiä", Nicolas vastasi rauhallisella äänellä.

Astuin huoneeseeni sulkien oven perässäni. Istuuduin nätisti pedatun sänkyni reunalle ottaen samalla sängyn yläpäädystä valkoisen tyynyn syliini. Välillä olin toivonut, että Nicolas toisi useammin kavereitansa meille, jotta jotenkin he ehkä huomaisivat minut - sillä koulussa ainakin olin heidän silmissä näkymätön. Näin en kumminkaan olisi toivonut sitä tapahtuvan. Varsinkaan, kun kyseessä oli Luke. Tällä hetkellä olisin enemmänkin iloinen, jos en näkisi Lukea, tai ketään muutakaan Nicolaksen ystävää vähään aikaan. Luke varmaankin piti minua tällä hetkellä hulluna pikkutyttönä, jonka naamaa koristi valkoiset täplät.