Salattu ihastus

Luku 18

"Jos tarve vaatii, muistatko?" Nicolaksen sanat tulivat ulos tasaisena ja kovana. Hänen kylmä katseensa oli kohdistettu Lukeen, joka nosti nyt katseensa ylös ja laski kätensä kasvojensa suojasta paljastaen samalla verestävän nenänsä. Tunsin heti syyllisyyttä nähdessäni hänen kasvonsa. "Eikö sinulle riittänyt tarpeeksi tyttöjä siltä listaltasi, joten päätit varoituksestani huolimatta iskeä siskoni?"

"Ei tämä ole sitä, mitä ajattelet."

Nicolas käänsi selkänsä hänelle ja kääntyi katsomaan minua. "Hailey, tule."

"Nicolas...", aloitin.

"Hailey, tule!"

"Anna, niin selitän...", Luke yritti selittää, mikä sai Nicolaksen kääntymään takaisin katsomaan häntä.

"Pysy kaukana hänestä, tarkoitan sitä", hän sanoi. "Ja jos et vielä jo tajunnut, niin tästä lähtien olet ilmaa minulle." Nicolas otti kiinni käsitaipeestani ja veti minut mukanansa pois Luken luolta.

"Kaikki katsovat." Nicolas ei ollut vielä irrottanut otettansa taipeestani kulkiessamme nyt rivakkaasti pitkin koulun käytäviä. Tunsin selässäni lisääntyneet katseet, jotka seurasivat uteliaina kulkuamme.

Nicolas pysähtyi ja irrotti otteensa minusta kääntyen samalla katsomaan minua vihaisesti. "Luuletko, että voisin vähät välittää, jos he katsovat!"

Lisää uteliaita katseita kääntyi katsomaan suuntaamme.

"Nicolas, voin selittää...".

Nicolas keskeytti minut heti astetta kovemmalla äänellä. "En halua selityksiä teiltä kummaltakaan!" Hän huokaisi. "Tiedän, mitä näin."

"Mutta...".

"Hailey, älä." Nicolas huokaisi uudelleen, kunnes jatkoi, "tule, niin vien sinut kotiin." Hän kääntyi ympäri ottaen jo askelia pois päin minusta. Katsoin hetken hänen peräänsä, kunnes huokaisin itse ja lähdin kävelemään hänen perässänsä.

- Luken näkökulmasta: -

Jos tarve vaatii. Nicolas oli varoittanut minua. Olin kuitenkin päättänyt ottaa riskin - kuunnella enemmän tunteitani kuin päätäni. Enkö jo ollut oppinut, mitä tunteiden seuraamisesta voi tapahtua? Olin nähnyt omin silmin, miten oma isäni päätti lähteä jättäen taaksensa äitini tallotut tunteet - sekä minut. Silloin opin, mitä voi tapahtua, jos antaa liikaa itsestänsä jollekin. Miten käsitys onnellisesta suhteesta nättäytyikin vain kulissina, josta ajan kanssa seinät lopulta murenisivat paljastaen totuuden. Tai ainakin luulin oppineeni. Jos olisin todella oppinut, niin en nyt olisi päätynyt seisomaan koulun vessan lavuaarin eteen pitäen samalla isoa vessapaperinippua vasten verestävää nenääni. Naurahdin ilottomana. Miten kaikki olikaan ollut niin erilailla eilen. Eilen olin saanut puhua kahvilassa tälle tytölle, jonka seurassa tunsin pystyväni olla oma itseni. Minun ei tarvinnut pitää yllä mitään paksua suojamuuria tai jonkinlaista roolia, kuten melkein kaikkialla muualla. Olin silloin kahvilassa myös tuntenut kunnolla ensimmäistä kertaa, että minun ja jonkun tytön välinen juttu voisi todella olla enemmänkin kuin vain ohimenevä vaihe - eikä ajatus siitä ollut kauhistuttanut minua ollenkaan, päinvastoin. Näköjään kuitenkin tämä tunne oli ollut vain yksipuolista. Ainakin sain nyt jälleen muistutuksen, miksi tunteitaan ei kannattanut laittaa pantiksi. Minun olisi pitänyt vain pitää etäisyyteni tähän tyttöön, kuten alussa olin suunnitellut. Hän oli silloin ollut Nicolaksen pikkusisko - ei muuta. Jos nyt viimein kuuntelisin vain järkeäni, unohtaisin hänet nyt heti kokonaan. Kuitenkin hämmästyksekseni pieni osa minusta ei vieläkään ollut täysin valmis päästämään irti tästä tytöstä. Nicolas ei halunnut, että enää näkisin häntä. Se tulisi olemaan helppoa, sillä hän ei näyttänyt enää haluavan edes nähdä minua - vaikka en vieläkään ollut varma, miksi. Ainoa huoleni oli nyt vain, miten onnistuisin kadottamaan nämä tunteet, jotka olivat jo ennättäneet syntyä.