Salattu ihastus

Luku 5

Minun olisi pitänyt herätä jo tuntia aikaisemmin. Ensimmäinen oppituntini alkaisi puolen tunnin päästä. Miksi en ollut herännyt herätyskellooni?   Ajatus kävi nopeasti mielessäni, vaikka arvelinkin jo valmiiksi, että viime iltaisen esseen tekemisellä oli ollut osuutta asiaan. Päätin juosta - tai enemmänkin hortoilla - kohti vaatekaappiani vetäen sieltä ensimmäiset vaatekappaleet, jotka vain käteeni tarttuivat. Kaduin heti, että en ollut illalla laittanut vaatteita valmiiksi aamua varten. Puettuani nopeasti päälleni farkut ja vaalean neuleen, juoksin nopeasti kylpyhuoneeseen pesemään yön jälijltä rasvaisia kasvojani ja kampaamaan takkuista tukkaani. Meikille ei ollut aikaa - vaikka oikeastaan ainoa meikki, jota käytin oli peiteväri ja puuteri -, joten en voinut kuin kiittää ylimpiä aknejumalia, jotka eivät tänä aamuna olleet langettaneet minulle mitään finnikirousta. Onneksi myös aikaisemmat finnini olivat myös jo haihtuneet sen verran, että jäljellä oli nyt vain pari haalean punaista muistomerkkiä niiden aikaisemmasta olemassa olosta. Haettuani vielä huoneestani illalla valmiiksi pakatun reppuni, juoksin portaita pitkin alakertaan.

Astuessani keittiöön sain heti vastauksen meluun, mikä oli minut herättänyt. Nicolas seisoi keittiössä availemassa laatikoita kovaan ääneen.

"Mitä teet?" kysyin ihmeissäni.

"Etsin autonavaimia", kuului ytimekäs vastaus.

"Autonavaimia? Keittiöstä?" kysyin uteliaana.

"Niin", kuului vielä ytimekkäämpi vastaus. Nicolas ei ollut koskaan ollut aamuihmisiä. Oli jopa ihme, että hän viitsi nyt edes vastata minulle.

"Tota... voisitko heittää minut kouluun? Nukuin pommiin", selitin.

"Sinä? Pommiin?" oli nyt hänen vuoronsa kysyä ihmeissään.

"Niin, minä, pommiin", kuului nyt ytimekäs, ärtynyt vastaus minun suustani.

"Odota ulkona. Tulen, kun olen löytänyt avaimet", Nicolas vastasi. Toivoin, että hän löytäisi avaimensa pian, sillä jos emme pian lähtisi ajamaan, myöhästyisin tunnilta. Vanhempani olivat jo lähteneet töihin, joten en voinut kysyä heiltäkään kyytiä. Bussilla myös myöhästyisin varmasti, sillä niitä tuli aamuisin vain viidentoista minuutin välein. Seuraava tulisi vasta silloin, kun oppituntini olisi jo alkanut.

Katselin jännittyneenä ulos auton ikkunasta samalla, kun näpyttelin sormillani hermostuneesti sylissäni olevaa, ensimmäisen oppituntini kirjaa, joka nojasi reppuni päällä.

"Voisitko lopettaa tuon hermoilun? Tässä on vielä seitsemän minuuttia aikaa ennen tuntien alkamista", Nicolas kertoi vieressäni ja hiljensi autoradionsa ääntä.

"Seitsemän? Seitsemän minuuttia? En ehdi millään", mutisin enimmäkseen itsekseni.

"Se on vain yksi oppitunti, rauhoitu nyt", Nicolas kommentoi ja käänsi auton koulun parkkipaikalle. Päätin olla vastaamatta. Ei hän ymmärtäisi, jos kertoisin, miten tärkeää minulle oli, että en saisi turhia myöhästymismerkintöjä - varsinkaan näin lukuvuoden alussa.
Nicolas pysäytti hetken päästä autonsa löydettyään vapaan paikan pysäköimiseen. Olin heti avaamassa minun puoleista ovea lähteäkseni, mutta jäin istumaan penkille kuullessani tutun äänen huutavan Nicolakselle.

"Hei, Nicolas!" Luke käveli Nicolaksen luokse, joka nousi juuri ulos autosta. Katsoin, kun Nicolas tervehti Lukea ja sulki oven. Nousin myös itse viimein ulos autosta ja pamautin oven kiinni perässäni. Huomasin Luken katseen kääntyvän minuun päin.

"Tulit näköjään systerisi kanssa", Luke sanoi Nicolakselle pitäen kuitenkin katseensa koko ajan minussa. Oma katseeni ajautui useasti valkoisiin lenkkikenkiini.

"Joo, Hailey kinusi aamulla kyytiä", Nicolas kommentoi. Huomasin Luken osoittavan minulle pienen hymyn tervehdykseksi, johon vastasin nopeasti pienellä, vähän epämääräisellä, hymyntapaisella eleellä, kunnes jo nostin nopeasti reppuni toiselle olalleni ja lähdin kävelemään poispäin heistä kiiruhtaen tunnille.

Seisoin ruokalan jonon vieressä valmiina soittamaan Patricialle, mutta juuri, kun olin kaivamassa kännykkääni esille, kuulin jonkun mainitsevan nimeni selkäni takana.

"Hei, Hailey." Käännyin ympäri ja näin Aidenin seisovan takanani hymy kasvoillaan. Muodostin myös pienen hymyn omille kasvoilleni tervehdykseksi.

"Odotan Patriciaa, mutta hän taitaa olla jälleen myöhässä", selitin.

"Haluaisitko tulla seurakseni edeltä?" Aiden kysyi. Nyökkäsin vastaukseksi. Lähdimme kävelemään jonon perälle.

Laitettuani valkoisella tarjottimella olevalle, tyhjälle lautaselle pienen määrän salaattia, yhden perunan ja kauhallisen ruskean väristä kastiketta, lähdin Aidenin perässä kävelemään ruokailusaliin, josta löysimme pienen etsinnän jälkeen vapaan pöydän, jonka ympärille istuutua.

"Patricia lähetti viestiä, että on jonottamassa", kerroin Aidenille vilkaistessani kännykkääni tullutta viestiä. Aiden nyökkäsi vastaukseksi.

"Kiitos muuten, kun lainasit historian vihkoasi silloin", Aiden mainitsi.

"Kiva, jos siitä oli apua", vastasin ja työnsin haarukallisen salaattia suuhuni.

"Unohdin kuitenkin tänään ottaa vihon mukaan", Aide myönsi. Muistin heti, että meillä olisi huomenna historiaa ja minun täytyisi tehdä ennen sitä pari tehtävää tähän kyseiseen vihkoon. Voisin tehdä ne kyllä erilliselle paperillekin, ajattelin heti.

"Sopisiko, jos tulisit käymään koulun jälkeen kotonani hakemassa sen? Voin kertoa ajo-ohjeet, jos pääset koulusta minua myöhemmin. Minulla kun on ruokailun jälkeen enää yksi oppitunti", Aiden kertoi.

"Minulla on vielä kaksi, mutta en omista autoa... tai edes ajokorttia", myönsin vähän noloissani, koska olin varmasti ainoa täysi-ikäinen koko koulussa, jolla ei ollut omaa ajokorttia.

"Voin kyllä odottaa ja antaa kyydin", Aiden tarjoutui.

"Ei sinun tarvitse jäädä odottamaan. Kunhan muistat tuoda sen huomenna tunnille", ilmoitin.

"Ei siitä ole vaivaa. Odotan sinua koulun parkkipaikalla, okei?"

"No, selvä", myönnyin ja muodostin pienen hymyn kasvoilleni, kunne otin uuden haarukallisen salaattia.

"Anteeksi, Hails, kun olen myöhässä. Ei tule toistumaan", Patricia saapui juuri silloin luoksemme ja istuutui viereeni.

"Niin sinä aina sanot", muistutin häntä hymyillen ja jatkoin syömistä.