Salattu ihastus

Luku 10

"Sinäkö kutsuit siskoni näihin bileisiin?" Nicolas kysyi vihaisella äänellä korostaen sanaa 'siskoni'. Siirsin katseeni kohti baaripöydän viereisellä jakkaralla istuvaan, vaaleansinisiin farkkuihin ja valkoiseen t-paitaan pukeutuneeseen Lukeen, jonka vartalo oli suunnattuna meihin päin, mutta hänen katseensa oli kohdistettuna hänen oikeassa kädessä pitämäänsä mukiin, minkä hän nosti nyt huulillensa ja otti siemauksen. Minun olisi pitänyt tietää, että Nicolas olisi myös näissä bileissä, olihan hän Luken hyvä ystävä sekä kuului myös jalkapallojoukkueeseen. Olin kuitenkin täysin unohtanut. Seurasin katseellani, kun Luke laski seuraavaksi mukin baaripöydän päälle ja nosti katseensa Nicolasiin päin.

"Hän on 18-vuotias, ei 10", hän kommentoi rauhallisellisella, varmalla äänellä.

"Hän on siskoni", Nicolas sanoi osoittaen katseensa hetkeksi minuun päin, kunnes kääntyi katsomaan vihaisena jälleen Lukea, "ei yksi niistä liian pieniin hameisiin ja suuriin korkokenkiin pukeutuneista pakkelikasoista, joita kutsut bileisiin juomaan itsensä humalaan ja kiehnäämään sinua vasten!" Nicolas sanoi voimakkaasti.

"Jos haluaisin kutsua sellaisia tänne, niin luuletko todella, että kutsuisin silloin siskosi? Tiedät varmasti itsekin, että hän ei vaikuta ihmiseltä, joka ensimmäisenä koskisi näihin", Luke sanoi kohdistaen katseensa samalla baaripöydän päällä oleviin alkoholijuomiin. En voinut enää kuunnella tätä. Olin noloissani, miten Nicolas oli huutanut Lukelle. Eikö hän tuntenut minua ollenkaan? Luuliko hän todella, että olisi minun tapaistani käyttäytyä tuolla tavalla bileissä? Eniten olin kuitenkin noloissani Luken viimeisistä sanoista. Tiesin, että en ollut mikään 'bileihminen', mutta Luken ääneen sanotut kommentit siitä sai minut tuntemaan itseni pelkästään tylsäksi ihmiseksi. Ehkä olinkin sellainen hänen mielestänsä. Päätin kääntyä nopeasti ympäri ja lähteä kävelemään kohti ovea, josta olin vain hetki sitten astunut sisälle keittiöön.

"Hailey, pysähdy!" Kuulin huudon takaaltani astuttuani takaisin musiikin täyttämään eteisaulaan, jossa ihmispaljous vaikutti jo viimekertaista suuremmalta. Päätin olla pysähtymättä tai edes kääntymättä katsomaan taakseni, vaikka tiesin jo valmiiksi huudon tulleen aivan takaaltani. Pian tunsinkin jo tiukan otteen oikeassa ranteessani, mikä sai minut pysähtymään yläkertaan johtavien portaiden viereen.

"Etkö kuullut, kun pyysin sinua pysähtymään?" Nicolas kysyi seisoen nyt edessäni.

"Kuulin."

"Miksi et sitten pysähtynyt?"

"En halua kuunnella vierestä, kun puhut minusta kuin pienestä lapsesta, joka ei osaa käyttää omaa päätänsä", sanoin vihaisena. Nicolas oli hetken hiljaa ja siirsi katseensa pois minusta, kunnes huokaisi syvään ja katsoi jälleen minua.

"Haluan vain pitää huolta, että et tekisi mitään tyhmää", Nicolas yritti selittää.

"Etkö sinä todella tunne minua? Luuletko, että olisi minun tapaistani olla ' yksi niistä liian pieniin hameisiin ja suuriin korkokenkiin pukeutuneista pakkelikasoista '?" kysyin toistaen samalla Nicolasin aikaisempia sanoja. Nicolas oli jälleen hetken hiljaa. Lopulta hän nyökkäsi hitaasti.

"Se oli ehkä typerää sanoa sellaista", hän myönsi.

"Kuulit muutenkin, mitä Luke sanoi. Hän ei selvästikään kutsunut minua niistä syistä", sanoin laskien katseeni samalla maahan päin. Ei, ei niistä syistä. Olin hänelle vain tylsä Nicolaksen pikkusisko.

"Tiedän, että Luke ei ikinä kutsuisi sinua sellaisista syistä", Nicolas sanoi huokaisten, "suutuin vain niin paljon, kun näin sinut täällä... tuon näköisenä."

"Hän kutsui minut, koska olen Aidenin ystävä. Aiden kutsui minut myös tänne", kerroin.

"Aiden? Oletteko te kaksi ystäviä?" Nyökkäsin vastaukseksi.