Salattu ihastus

Luku 3

Tunnistin heti tuon pehmeän, vahvan äänen takanani. Luke. Käännyin hitaaasti ympäri kohdaten nopeasti hänen vahvan katseensa. En kuitenkaan pystynyt kuin hetken katsomaan häntä silmiin, kunnes aloin etsimään katseellani turvallisempaa kohdetta. Siirsin katseeni hänen käsiinsä huomaten kaksi kynää hänen oikean kätensä otteessa. Tämä käsi ojentui nopeasti kohti minua, jolloin varovasti otin kynät hänen otteestaan. Tajuttuani olevani vielä kyykistyneenä koulun lattialla, nousin nopeasti ylös seisomaan pitäen katseeni vielä käsissäni olevissa kynissä. Tunsin kuitenkin koko ajan hänen katseensa seuraavan minua, mikä sai käteni hikoilemaan ja vatsani täyttymään perhosista.

"Ki-kiitos", sain viimein sanotuksi, vaikka katseeni pysyikin vielä poissa hänen omastaan.

"Sinähän olet Nicolaksen pikkusisko", Luken vahva ääni totesi.

"Näin sinut silloin yöllä Nicolaksen luona, kun olimme tulleet niistä bileistä", hän jatkoi. Olet nähnyt minut aikaisemminkin, monesti, mutta et todellisuudessa koskaan ole kunnolla nähnyt minua, kimposi ajatus nopeasti ajatuksiini. Olin kuitenkin tottunut siihen, että pojat eivät koskaan huomanneet minua. Ehkä Luke ei olisi muistanut minua edes siltä yöltäkään, jos en olisi tullut alakertaan muistuttaen linnunpelätintä ja huutanut Nicolakselle ennen yläkertaan menoa. Hän kuitenkin muisti minut nyt vain Nicolaksen pikkusiskona. Ei hän näkisi minua koskaan sellaisena, jollaisena minä hänet näin.

Olin juuri avaamassa suutani ja nostamassa katseeni häneen päin, mutta juuri silloin näin Nicolasin saapuvan Luken luokse.

"Hei, Luke, tuletko?" Nicolas kysyi ja siirsi katseensa minuun päin.

"Hailey? Miksi seisot siinä?"

"Näin, kun..." Luke oli kertomassa, mutta keskeytin hänet.

"Olin juuri kiiruhtamassa tunnille, mutta tiputin kirjat ja penaalin lattialle. Täytyykin tästä kiirehtiä historian tunnille", kerroin ja vilkutin pienesti hyvästin merkiksi ennen kuin kumpikaan heistä ehti sanoa mitään. Miksi minun täytyi ihastua ihmisiin, jotka eivät nähneet minua ollenkaan, tai korkeintaan näkivät minut vain Nicolasin pikkusiskona?

Astuin Aidenin kanssa sisälle historian luokkaan. Kävelin tavalliseen tapaani ikkunan viereiselle pulpetille - jossa aina ihailin talven ensilumia, aamutuntien aikana nousevaa aurinkoa ja yhtä lempiasiaani; sateenropinaa, joka kunnon kaatosateissa oli kuin musiikkia korvilleni - ja asetin mustan reppuni roikkumaan tuolin selkänojalle, kunnes istuuduin alas. Seurasin sen jälkeen katseellani, kun Aiden tuli istuutumaan takanani olevalle pulpetille. En voinut olla huomaamatta, kuinka luokan tytöt seurasivat melkein kuola valuten tätä uutta oppilasta.

"Sinulla näyttää jo olevan fanilauma koossa", kuiskasin Aidenille, joka nopeasti vilkaisi ympärilleen.

"En tiedä, mistä puhut", Aiden sanoi ja muodosti tutuksi tulleen hymyn kasvoillensa. Vastasin hymyyn ja käännyin selin häneen. Aiden varmasti oli jo tottunut siihen, millä tavalla tytöt katsoivat häntä. Minun täytyi tunnustaa, että nautin siitä vähän, kun muut tytöt huomasivat minun puhuvan Aidenille. En ollut ollut koskaan tilanteessa, missä kouluni tytöt katsoisivat ihastellen henkilöä, jolle puhuin.

Kirjoittaessani viimeisen muistiinpanon, koulun kellot soivat tunnin loppumisen merkiksi.

Aloin pakkaamaan automaattisesti reppuani.

"Saitko kopioitua kaikki taululla olevat muistiinpanot?" Aiden kysyi.

"Kyllä", vastasin.

"Minulta jäi osa kirjoittamatta, niin voisinko kopioida sinulta?"

"Kyllä, tietysti", vastasin ja ojensin vihkoani Aidenille. Hän katsoi hetken vihkoni sisältöä, kunnes siirsi hymyilevät kasvonsa minuun päin.

"Aika värikkäät muistiinpanot. Taidat tykätä historiasta", hän totesi. Oma katseeni kävi myös nopeasti nyt Aidenin käsissä lepäävässä vihossani, jota koristi erivärisillä tusseilla kirjoitetut muistiinpanot. Se oli totta, että pidin historiasta. Se oli yksi lempiaineistani. Kuitenkin panostin aina jokaiseen kouluaineeseen, vaikka en olisikaan tykännyt siitä.

"Onhan se ihan kiva aine", vastasin vähän hiljaisella äänellä, sillä en mielelläni tuonut vapaaehtoisesti esille suurta opiskeluintoani, koska tässä koulussa oli suositumpaa juhlia joka viikonloppu kuin saada kiitettäviä arvosanoja.

"Pidän enemmänkin liikunnasta, erityisesti jalkapallosta, mutta minulla ei olekaan niin hyvää lukupäätä kuin sinulla näyttää olevan", Aiden ilmoitti ja muodosti pienen hymyn kasvoillensa.

"Sopisiko, jos palauttaisin tämän vihon sinulle huomenna?" hän kysyi heti perään ja nyökkäsin vastaukseksi.

Astuessani ulos luokasta, huomasin heti Patrician, joka käveli pitkin koulun käytävää. Patricia oli hyvin nopea liikkumaan paikasta toiseen. Siitä oli hyötyä, kun käytävät täyttyivät aina oppituntien loputtua ja kaikki kiiruhtivat seuraaville tunneille. Harmikseni olin itse vähän hitaamman puoleisempi ja joskus onnistuin kompuroimaan askelissani, kun muut kiirehtivät tönien ohitseni. Tai no, todellisuudessa kompuroin usein.

"Hei, Hails", Patricia tervehti minua, kunnes käänsi katseensa Aideniin päin, jonka näin sivusilmällä pysähtyneen viereeni.

"No, miten meni toinen oppitunti uudessa koulussa?" Patricia kysyi.

"Selvisin elävänä", Aiden vitsaili ja Patricia naurahti.

"Minulla näyttäisi seuraavaksi olevan yhteiskuntaoppia. Luokka on 278", Aiden kertoi katsoessansa kädessänsä olevaa paperinpalaa, joka näytti olevan hänen tämän jakson lukujärjestyksensä.

"Se on tässä samassa kerroksessa, mutta toisella puolella", kerroin.

"Minulla on seuraavaksi tunti luokassa 270, joten voin näyttää, missä seuraava tuntisi on", Patricia tarjoutui.

"Se olisi kiva", Aiden vastasi.

"Minulla on tunti ylemmässä kerroksessa, joten kiiruhdan heti sinne, kun olen ensin käynyt nopeasti kaapillani. Nähdäänkö koulun jälkeen parkkipaikalla?" kysyin Patricialta.

"Joo, nähdään", Patricia vastasi ja lähdin kiiruhtamaan tunnilleni.