88. Kuoleeko se?

57 8 2
                                    

Aleksin äiti

Kävelin ulko-ovesta sisään, oli pitkä työpäivä takana joten menin suoraan keittiööm keittämään kahvia. Astuessani keittiöön näin jälleen uhkaavasti 7 kirjettä pöydällä, aloin jo siinä vaiheessa itkeä. Otin omani ja luin sen läpi kävellesänk Aleksin huoneesenn. Päästyäni sinne soitin ambulanssin, tämä on neljäskerta kun jodun nähdä lapseni tuossa kunnossa. Toivon eniten koko maailmassa hänen selviävän, toki hänet on laitettava osastolle jos hän selviää. En voi enää antaa hänen olla kotona jos tämä on se mihin se aina päättyy. Hän käy lähes viikottain sairaalassa tikattavana, tulee aivan liian usein humalassa kotiin, satuttaa itseään enemmän kuin ikinä ennen, hän on laihtunut aivan liikaa. Sattuu nähdä hänet aina sellaisena. Kasvot kalpeana, ei hymyä koskaan, niin väsyneen näköinen, pitkät hihat peittämässä käsiä jotka ovat viiltoja täynnä. Tiedän että hän yrittää peitellä pahaa oloaan mutta sen näkee ulospäin.

Ambulanssi vei jälleen Aleksin ja minun pitäisi viedä kirjeet taas pojille.

Olin ajanut jokaisen talon läpi js vielä oli Olli jäljellä, tiedän että tämä sattuj Olliin ihs hirveänä. Tuo poiks oli olljt aina mukana sairaalassa Aleksin yrittäessä itsemurhaa, hän on hoitanutn häntä ja koittanut parhaansa auttaa. Kävelin ovelle ja koputin, kului muutama sekuntti kunnes tuo tuttu poika avasi oven. Hän päästk minut sisään ja pyysi jäämään hetkeksi. Annoim hänelle kirjeen ja katselin kuinka sana sanalta kyyneleet valuivat enemmän silmistä, sattui nähdä hänetkin siinä kunnossa. Olli oli minulle kuim toinen lapsi, hän oli meillä suunnileen aina ja kun ei ollut Aleksi olk täällä. Poika laski kirjeen alas ja romahti aivan täysin, säälim häntä hyvin paljon mutten voinut oikeim vaikuttaa asiaa.

Ollin nk

Itkin, itkin ja itkin. Aleksi teki sen taas, en pysty sanoin kuvailla kuinka paljon tämä sattui. En halunnut tuntea kipua halusin Aleksin tänne nyt heti.

Aleksin äiti: aattelin tästä suoraa mennä sairaalaan, lähetkö mukaan?

Nyökkäsin vain en pystynyt puhua, tiesin että hänellä on asiat huonosti ja että hän halusi kuolla jostain syystä en silti osannut odottaa tätä.

Istuin sairaalan aulassa Aleksin vanhempien kanssa, en ollut vieläkään lopettanut itkemistä. En osaa sano mitä tunnen mutta tunnen paljon kipua, jos oisin voinkt ottaa kaiken Aleksin pahan olon itselleni olisin tehnyt sen. Mitä vain ettei hän olisi tehnyt itsellensä näin. Lääkäri käveli luoksemme enkä osannut ilmeen perusteella hahmottaa mitä uutisia hänellä olisi mutta toivoin pelkkää hyvää.

Lääkäri: oletteko Aleksi Kaunisveden läheisiä?

Aleksin isä: kyllä

Lääkäri: selvä, Aleksin tila on hyvin heikko emmekä ole varmoja selviääkö hän. Yritämme kaikkemme että saisimme tilan nousemaan.

Olli: kuoleeko se?

Lääkäri: no sehän ei ole varmaa viellä tässä vaiheessa, tilanne voi muuttua.

Itkin entistä enemmän, tarvitsen tietoa hänen tilastaan.

Sanat 419

Ei

Ajat muuttuuWhere stories live. Discover now