Kovikseks ne aina sano🏳️‍🌈 ✔

14

Joonan nk:

"Miks sun sydän lyö noin kovaa?"
"Koska sä oot siinä."

Katselin Antonia hämmentyneenä, kun se pyyhki mun kyyneliä ihanasti hymyillen. Kuitenkin sen hymy oli tosi erilainen, se oli tällä kertaa aito. Se ei ollut sellanen feikattu tai virne, se oli oikeasti ihan aito.
Jos totta puhuttiin niin en ollut, kun vaan pari kertaa nähnyt sen aidon hymyn. Sen hymy sai mun sydämen hyppimään kovempaa ja katsoin Antonia edelleen silmiin. Sekin katsoi mua takaisin niillä lumoavan kauniilla jäänsinisillä silmillään.

"Mä en osaa sanoa mitään...", totesin hiljaa ja käänsin katseeni platinablondista pois. Mun poskille oli ilmaantunut väriä.

"Ei sun tarviikkaan, enkeli", Anton sanoi lempeästi jatkaen mun posken silittämistä.

Nielaisin pienesti. Mä olin kaivannut sitä niin paljon, sen hymyä ja virneitä. Sen tapaa ilmaista itseään, ehkä joskus vähän ärsyyntyneenä mut sehän siitä tekikin Antonin. Kaikki se pienikin viha sitä kohtaan oli hälvennyt. Jäljelle oli jäänyt vain katumus ja kaipuu. Miksi mä olin oikeasti haukkunut sitä? Ei mulla ollut oikeutta siihen. En mä-

"Joona, älä ajattele niin paljon", Anton sanoi hiljaa ja käännyin katsomaan sitä hitaasti. Se tuijotti mua ja lopetti mun posken silittelemisen. Olisin halunnut sanoa sille, että halusin sen jatkavan mun posken silittelyä mut en mä kehdannut. Miltäköhän sekin vaikuttaisi?

"En mä ajattele paljoa", väitin ja se hymähti mulle, pudisti päätään huvittuneena,
"Kyllä sen susta näkee."

"No eihän nää!" älähdin ja laskin käteni sen olkapäille hieman arpoen. Haittasiko sitä? Tai siis oliko sille ok jos koskin siihen?

"Kyl näkee, älä väitä vastaan sellasesta minkä tiiät itekkin olevan väärin."

"No, kun en mä ajattele liikaa, kuvittelet vaan." pyöräytin silmiäni ja se naurahti tavalla, joka sai mun sydämen hakkaamaan nopeammin. Miksi mun koko elimistö reagoi siihen näin? Mä en ymmärtänyt enään edes itseäni. Mikä mussa oli vialla?

"Nytkin sä ajattelet liikaa."

Pudistin päätäni ja mutristin huuliani,
"En mä ajattele mitään."

"Ihan totta Joona, mä en tykkää siitä et väität vastaan. Mikä sun mieltäs painaa?" Anton katseli mua kysyvästi ja tunsin pian sen sormet hiuksissani. Ajatuksissaan se taisi niitä silitellä. Tuntuhan se ihan kivalle.

"M-mä en vaan tiiä... Mä oon vaan niin... sekasin?" mumisin loppu osan ja välttelin Antonin katsetta. Nii, mikä mua painoi? Miksi mä olin niin allapäin? Miksi toi hemmetin jätkä sai mut tuntemaan näin?

"Sekaisin? Yritä selittää, Joona kiltti. Mä haluan ymmärtää sua, enkä mä voi ymmärtää ellet edes yritä kertoa." katsoin Antonia ihmeissäni. Sen ääni oli hiukan anelevankin kuuloinen, mutta todella pehmeä. Kiinostiko sitä oikeasti näin paljon mikä mulla oli?

"No, kun musta tuntu ettet enää välittäny musta. Tai siis... kun mä huusin sulle ja, kun mä jätin sut sinne ja se sattu ja sit et ollu koko viikkoon koulussa ja-"

"Ei mitään hätää Joona, mä en koskaan suuttuis sulle niin paljoa et lopettaisin susta välittämisen. Mä en ikinä vois vaan jättää sua, ymmärätkö sä?" Anton keskeytti mut. Sen sanat olivat saaneet mut vaan tuijottamaan sitä. Se ikinä vois... jättää mua?

"Ja mä vaan tarvitsin aikaa, Joona. Kai sä sen ymmärrät?" nyökyttelin päätäni ymmärtämisen merkiksi. Mä todellakin ymmärsin sen, ihan liian hyvin.

"Kuka noi on tehny?" päädyin varmasti vaan nolaamaan itseni, kun osoitin sen kaulaa ja sain Antonin kurtistamaan mulle kulmiaan,
"Miksi sua kiinnostaa? Ootko mustasukkanen?"