Kovikseks ne aina sano🏳️‍🌈 ✔

18

"Antooon? Joonaaa?"

Meidän hetken keskeytti Mikaelin ja Veetin huhuilu. Vilkaistiin toisiamme ja meinattiin alkaa nauramaan. Joona nosti huppuaan ylemmäs ja peitti fritsut hieman hymyillen huvittuneena. Virnistin hänelle ja kävelin sitten käytävälle missä huomasinkin Mikaelin ja Veetin. Ne molemmat vilkuilivat ympärilleen.

"Minne sä sen Joonan hukkasit, kun nii vauhdilla lähitte?" Mikael huudahti heti, kun oli hoksannut mut.

"Se tulee kohta", sanahdin kohauttaen olkapäitäni ja astelin kahden jätkän luokse rennosti. Ne molemmat katsoivat mua hämillään ja sitten vilkaisivat toisiaan. Eivät varmasti oikein osanneet enään uskoa mua, okei no eihän kumpikaan edes luottanut muhun joten.

"Mitäs sä oot tehny? Meniks sä panee jotaki?" Mikael kysyi, kun oli pällistellyt mua jonkin aikaa. Virnistys oli palannut hänen kasvoilleen ja virnuilu sai mut pyöräyttämään silmiäni,
"Mitäs se sulle kuuluis."

"Eli olit?" Mikael huudahti ilkikurisesti virnuillen. Pyöräytin jätkälle silmiäni,
"En ollu."

"No höh, mä jo luulin!" Mikael sanahti edelleen aivan liian kovaan ääneen. Minua hieman lyhyempi jätkä mutristi huuliaan.

"Älä viiti, Mikael. Antaa Antonin hoitaa omat hommansa", Veeti puuttui keskusteluun ja sai Mikaelin huomion itseensä. Katsoin sivisilmällä, kun Veeti asetti kätensä poikaystävänsä rintakehälle ja vetäisi häntä hieman lähemmäs hupparin reunuksesta. Mikaelin ilme oli hämmästynyt, mutta enempää hän ei kerennyt ihmetellä, kun Veeti oli painanut huulensä hänen omilleen. Pyörytin silmiäni virnistäen, Mikaelhan oltiin saatu aika helposti hiljaiseksi. Ehkä Veetin pitäisi tehdä noin useamminkin.

"Noh kyyhkyläiset, vetäkää happea välissä", kommentoin, kun kaksikon suutelusessio oli venähtänyt hieman liiankin pitkäksi.

"Älä oo tunnelman pilaaja Anton! Oot vaa kateellinen", Mikael sanoi heti, kun hän oli erkaantunut Veetin huulista. Brune katsoi mua virnistäen.

Kohotin kulmiani hänelle,
"Mistäs mä olisin kateellinen? Mulla on jo kaikki mitä tartten."

"Kaikki vai?" Mikael kysyi ja otti askeleen lähemmäs mua. Se katseli mua pitkään tutkivasti suoraan silmiin.

"Kyllä, kaikki", vastasin ja mulkaisin Mikaelia.

Olin juuri ärähtämässä tuolle pahemminkin, mutta juuri silloin pelastava enkeli asteli parrasvaloihin ja sai ärsyyntyneen mielialani nousemaan huomattavasti. Joona kipitti meidän luokse ja hymyili ensin Mikaelille ja Veetille ennen kuin käänsi iloiset kasvonsa mua kohden. Hänen silmät tuikkivat Joonamaisesti ja poskilla oleili vieläkin pieni puna. Ruusunpunaisilla huulilla oli lempeä hymy, joka oltiin suunnattuna vain mulle. Hymy nousi omillekkin huulilleni Joonaa katsellessani.

"Mitäs te täällä huutelette?" hän kysyi katsoen kokoajan jäänsinisiin silmiini. Hän ei vilkaissut kaksikkoa vieressäni.

"No eipä sen kummempaa. Kunhan vaan yritin jutella tän meiän positiivisimman ihmisen kanssa." kuulin Mikaelin äänessä hieman ärsyyntyneisyyttä, mutta tuo yritti peittää sen.

"Onhan Anton positiivinen, riippuu miten sen ajattelee", Joona huomautti luoden Mikaeliin yli-iloisen hymyn, jonka jälkeen blondin silmät oltiin taas naulittu omiini.

"Miten vaan", Mikael sanahti.

Joona jatkoi mulle hymyilyään ja kietoi takanamme kätensä mun toiselle kyljelle. Hymähdin asettaen oman käteni hänen hartioilleen.

"No mennäänkö syömään vai aiotteko jäädä hymyilemään siihen keskenänne kuin hullut?" pitikö Mikaelin olla aina äänessä? Eikö se osannut koskaan pitää turpaansa kiinni?