Kovikseks ne aina sano🏳️‍🌈 ✔

17

Kellot pirisivät ilmoittaen, että tunti loppui. Monet nousivat äkkiä ylös, nappasivat kamansa ja häipyivät luokasta nopealla tahdilla. Nopeasti melkein koko luokka oli tyhjentyny. Meillä neljällä ei ollut kiire, seuraavaksi olisi ruokailu ja siellä oli jotain paskaa ruokaa. Ilmeisesti kumiperunoita ja lihapullia. Rehellisesti sanottuna niitä perunoita pystyi heittämään seinään ja ne kimposivat takaisin. No eihän sille voinut mitään ettei koululla vain ollut varaa ostaa kunnon perunoita.

"Joona? Mistä sä ton hupparin repäsit?"

Käännyin ympäri huomataakseni Mikaelin hieman hölmistyneen katseen Joonassa. Joona kohautti olkapäitään hymyillen suloisesti,
"Anton anto tän."

Huomasin Mikaelin kasvoille nousseen pienen virneen, kun hän nyökäytti päätään ja katsahti sitten mua. Brunen huulilla oli nyt vieläkin isompi virne ja hän iski silmäänsä mulle. Tuhahdin pyöräyttäen silmiäni ja nappasin reppuni käteeni ja heilautin sen sitten selkääni.

"No nii, mennää", sanahdin tuimasti ja nappasin Joonan ranteesta kiinni ja lähdin raahaamaan enkeliä perässäni ulos luokasta. Kuulin Mikaelin ja Veetin jotakin naurua meidän perässä.

"Mikä sulla on Anton?" Joona tiedusteli, kun oltiin pysähdytty.

Käänsin mun jäänsiniset silmät sitä kohden ja kohautin pienesti olkapäitäni. Hän katsoi mua hetken kysyvänä ennen, kuin hänen kasvoilleen nousi suuri hymy,
"Älä oo vihanen nallekarhu!"

"En mä ookkaan", hymähdin ja päästin sitten otteeni Joonan ranteesta.

"No oothan senkin mökömökö", enkelipoika jatkoi hymyillen suloisesti.

"En oo mut taidan jättää tän väittelyn välistä. Tuut kummiskin voittamaan", sanoin, hymyilin hieman hänelle.

"Niin tuunkin! Ei mua noin vaan kutsuta väittelymestariks!"

"Eiks sulla ollu siitäkin joku mitalli?" kysyin nostaen kulmakarvaani samalla, kun lähdin kulkemaan hänen kanssa kohti ruokalaa.

"Joo!" Joona hihkaisi ja sitä vilkaistessani, huomasin sen huulilla todella ison hymyn. Väkisinkin aloin itsekkin hymyillä.
Mun huppari sen päällä näytti vaan tosi söpöltä. Se oli liian iso sille ja ylti yli lantion. Hihat roikkuivat hieman liian pitkinä muttei se Joonaa taitanut hirveästi haitata. Liian söpöä mulle.

"Mitä sä katot?" säpsähdin vähän ja huomasin Joonan katsovan mua suoraan silmiin. Hymyilin sille,
"Sua."

"Eihän mus oo mitään ihmeellistä näkemistä", se sanoi kurtistaen kulmiaan mikä sai mun sydämen hypähtelemään nopeammin. Miten joku pystyikin olemaan niin viaton ja suloinen?

"No onhan, tätä väittelyy et tuu voittamaan", sanoin virnistäen ja käänsin sitten katseeni pois siitä. Olin jälleen kerran alkanut tuijottaa sitä tahattomasti. Nolompaahan se oli, että Joona oli saanut mut kiinni siitä.

"Kuule Anttuska. Ei mussa oo mitään ihmeellistä. Mä oon vaan mä."

"Sä olet ihmeellinen, enkeli. Ja siinähän se onkin, oot ihana omana ittenäs", sanoin katse tiiviisti eteenpäin suunnattuna. Tunsin Joonan katseen mun kasvoilla ja aistin sen huulilla hymyn.

"Aaw sä olet ihana, vaikken oikein uskokkaan sua!" Joona kikatti ja sivusilmällä huomasin kuinka se peitti käsillään suunsa.

"Mulla ei olis mitään syytä valehdella sulle", sanahdin hieman tuimasti muttei se sitä pikku enkeliä näyttänyt haittaavan sillä se nauroi vieläkin. Lopulta meidän oli pakko pysähtyä ettei se olis kaatunut. Heti, kun pysähdyttiin nii se horjahti mua vasten. Laitoin käteni sen ympärille samalla, kun se nauroi sitä sydämellistä nauruaan.