Kovikseks ne aina sano🏳️‍🌈 ✔

25

Me oltiin vaan seisottu siinä paikallaan halaillen jo jonkin aikaa. Mä en vaan halunnut päästää irti siitä. Se oli niin lämmin ja pieni muhun verrattuna. Oli vaan niin ihanaa pitää käsiäni sen ympärillä ja sulkea se kaikelta pahalta, tai no olinhan mä paha. Mulla oli musta sydän ja tumma mieli, en ollut hyväksi niin iloiselle Joonalle. Mä olin vaan pahaksi sille.

"Anton...?" Joona mumisi hiljaa ja äänähdin jotakin kysyvän tapaista.

"P-pitäiskö meiän pukea päälle... Nolottaa...", Joona sanoi hiljaa ja vetäytyi mun käsien turvasta ja väisti jäänsinisen katseeni.

Kurtistin kulmiani,
"Miksi sua nolottaa? Sä olet täydellinen."

"Enkä oo! Kukaan ei voi olla täydellinen..." harvinaisen totuudenmukainen lause. Kukaan ei tosiaan voinut olla täydellinen, mutta enkeli oli mulle kaikki kaikessa ja just mulle täydellinen. En mä halunnut ketään muuta, ei mulle kelvannut kukaan muu.

"Älä viitti Joona, sä olet täydellinen mulle", sanoin hiljaa nostaen käteni hänen leuan alle. Käänsin hellästi jätkän katseen itseeni. Katselin blondia suoraan silmiin, hän näytti niin epävarmalta, niin haavoittuvaiselta.

"E-"

"Älä sano vastaan mulle. Se on totuus, etkä sä voi muuttaa mun mielipidettä siitä", murahdin saaden Joonan hieman kohottamaan kulmiaan.

"Okei...", Joona sanoi lopulta hiljaa kääntäen katseensa pois päin mun silmistä. Huokaisin syvään ja peräännyin hänestä. Ojensin vaatteet hänelle ja Joona nappasi ne kädestäni nopeasti.

"Älä huoli, olisin mä kuitenkin antanut ne sulle", sanahdin hieman huvittuneena.

Joona näytti mulle kieltään ja alkoi pukea housujaan jalkaansa. Katsoin sivusilmällä jätkän kauniin maidonvaaleaa ihoa. Hän oli niin kaunis, niin täydellinen. Pari luomea koristi kokonaisuutta.

"Älä tuijota..."

"Entä jos mä haluan?" kysyin samalla, kun sain housut jalkaani. Pidin pitkähihaista paitaani käsissäni ja vilkaisin Joonaa samalla. Hän mutristi mulle huuliaan ja pyöräytti silmiään, vaikka saatoinkin nähdä selvän vaivaantuneisuuden hänestä.

"Miten mä saisin vakuuteltua sulle et oot ihana just tollasena?" mutisin itsekseni ja vedin sitten paidan päälleni. Joonakin oli saanut mun yli-ison hupparin päällensä. Hän asetteli hiuksiaan paremmin ja vetäisi sitten hupun päähän.

"Ootappas." laitoin paremmin Joonan blondeja kutreja niin, että ne tulivat suloisesti hupun alta.

Joona katseli mua hämmentyneenä, mutta hetkessä hänen huulilleen oli noussut jo iloinen hymy.
"Kiitos nallekarhu!"

Hymyilin hieman kankeasti takaisin ja lähdin sitten kohti huimaa pikku kämpän keittiötä. Suunnistin jääkaapille ja avasin sen katsellen olisiko siellä mitään syötävää, no ei ollut. Jotakin vanhoja pekoneja sieltä löytyi, mutta niitä en viitsinyt alkaa paistelemaan, sillä en tiennyt milloin ne olivat menossa huonoksi ja olin liian laiska tarkistamaan. Elämää Antonin kanssa, ei Joona taitaisi hirveän kauaa jaksaa.
Kuulin pian Joonan askeleita ja pian hän nököttikin takanani.

"Antoo'on!" Joona alkoi taas vinkumaan ja sai tuhahduksen pakenemaan huulteni välistä. Hän vaikutti ja kuulosti aivan pieneltä lapselta, joka oli kokoajan kimpussa eikä jättänyt rauhaan.

"Mitä?" kysyin jatkaen tarkistuskierrosta. Ei siellä jääkaapissa tainnut muuta syötävää ollakkaan, joten luovutin asian suhteen ja käännyin Joonaa kohden. Hämmennyin siitä kuinka lähellä hän oikein seisoi mua.

Joonan silmät olivat nauliintunut omiini. Hänen katseessaan oli jotain uutta, mutta silti muistin todella hyvin tuon katseen. Se oli sama kuin sillon meillä, kun olimme olleet 'hieman' humalassa. Blondin huulille nousi hiljalleen vihjaileva hymy samalla, kun hän otti askeleen mua kohden saaden samalla saaden selkäni osumaan jääkaapin hieman viileää ovea vasten. Nostin jätkälle kulmiani, hänen vain jatkaessa hymyilemistään mulle.