21

3.2K 237 108
                                    

Istahdimme Joonan autoon ja otin kaikki herkkumme syliini. En halunnut, että mikään herkku olisi Joonan sylissä ja siksi hänen ajokykynsä herpaantuisi ja me ajettaisiin jonnekkin hemmetin korpeen. Joo tiiän, ehkä liian yliajattelua.

"Okei ja nyt mennään sinne meiän paikaan vai?" Joona kysyi samalla, kun käynnisti autoa.

"Joo", sanahdin nojaten samalla hieman auton selkänojaan. Selkänojat olivat tässä autossa mukavan pehmeät.

"Pääsen kattomaan mun mattoani!" Joona hihkaisi iloisena. Vilkaisin jätkää ja pyöräytin silmiäni huvittuneena. Varmasti ostaisi tulevaisuudessa miljoona mattoa ja eläisi niiden kanssa elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta siltikin halusin olla tuon blondin tulevaisuudessa mukana. Hän oli vain liian tärkeä minulle, en haluaisi koskaan menettää tuota ilopilleriä. En haluaisi enään koskaan kohdata sitä samaa sydäntä raastavaa kipua, kun riitelimme. Se oli hirvein kokemus minkä olin koskaan kokenut.

"Mitä sä mietit Anton? Nimittäin puristat nyrkkejäs aika kovaa." säpsähdin vähän Joonan yhtäkkistä lausetta. Laskin katsettani käsiini, jotka totta tosiaan olivat painuneet nyrkkiin ja alkoivat muistuttaa hieman valkoista. Hellitin otettani samalla, kun kulmakarvani olivat painuneet kurttuun. Mikä ihme mulla oli?

"Mä -en mä mitään erityistä mieti", mutisin kääntäen katseeeni käsistäni ikkunaan.

"Ootko ihan varma? Sä voit kyl puhuu mulle siitä jos se vaik helpottais", Joona jatkoi yrittämistään hellällä äänensävyllä. Miten ihmeessä kertoisin sen hänelle? Olihan hän sanonut, että haluaisi asua saman katon alla kanssani, mutta silti olin aivan liian epävarma. Entä jos hän oli valehdellut? En nimittäin ymmärtänyt miksi Joona olisi halunnut asua tälläisen kanssa samassa talossa...

"Ei se oo mitään tärkeetä, kai", mutisin tuijottellen liikkuvia maisemia.

"Kerro pliis mulle Anton. Mä en haluu et sä patoot tunteita sun sisällä ja sen jälkeen myöhemmin romahdat yksin. Mä oon täällä sun kaa ja lupaan sen etten koskaan kertois sun asioita kellekkään." kyllä mä Joonaan luotin sen verran etten edes olisi koskaan epäillytkään, että hän kertoisi asioitani muille. Ja olihan se totta, ettei saisi patoa tunteita itsekseen, mutta en ollut hyvä puhumaan tunteistani. Ja siksi mietityttikin se miksi Joona oli kanssani, olin vain kylmä, osasin harvoin sanoa mitään hempeää.

"Mä vaan mietin... tota...", aloitin hiljaa huokaisten samalla,
"Oliks se totta et... haluisit asuu mun kaa joskus... yhessä...?"

"Totako sä oot miettinyt?" Joona kysyi ja tunsin olevani ihan hölmö edes kysyessäni asiasta. Ei hän tietenkään ha-

"Tottakai mä haluan asua sun kaa! Se olis niin mahtavaa ja muutenkin oon ajatellut sitä tosi kauan! Se olis ihan huippua oikeesti!" Joona keskeytti ajatukseni iloisella huudahduksella. Käänsin katseeni häneen yllättyneenä, hän todella halusi muuttaa yhteen tulevaisuudessa? Oliko hän tosissaan?

"Oi-oikeesti?" kysyin hämmentyneenä ajavalta blondilta, jonka ruusunpunaisilla huulilla loisti iloinen hymy.

"No tottakai, Antsu!" Joona ilmoitti ja pysähtyttyämme liikennevaloihin, hän kääntyi puoleeni ja hymyili sydäntä lämmittävästi. Hymyilin pienesti takaisin hänelle.

"Täähän vuos on kohta jo ohi ja me mennään toiselle vuodelle lukioon, joten eikö meidän pitäis alkaa jo ettimään sitä asuntoa?" blondi kysyi katsellen mua ruskeavihreillä silmillään kysyvästi. Tuijotin jätkää yrittäen sisäistää hänen puhettaan. Halusiko Joona alkaa jo nyt etsiä meille kämppää? Hän taisi oikeasti olla tosissaan.

"Antoon?"

"Anttuskaa?"

Räpsyttelin silmiäni ja tarkensin katseeni mua tuijottelevaan blondiin, jonka kulmakarvat olivat rypistyneet söpösti. Hymähdin jätkälle,
"Joo, kyllähän meiän varmaan pitäis alkaa asuntoja ettii."

Kovikseks ne aina sano🏳️‍🌈 ✔Onde histórias criam vida. Descubra agora